Musiikkia ja teknologiaa, osa 2

Toinen teksti on sitten jatkoa edelliselle ja sisältää vielä edemmän raadollisia yksityiskohtia teollisuudenhaaran nykytilasta. Varoitus: konservatiivisimmissa puritanisteissa osa tekstistä saattaa aiheuttaa suuttumuksen tunteita...

/t

Viime viikolla silmiini osui YLE:n Pop-uutinen (4.1.2008 www.yle.fi), jossa kerrottiin erään artistin levyn piristäneen kovin vaitonaista äänitemyyntiä. Tämähän on jo varmaankin kaikille tuttu aihe, mutta tuossa uutisessa oli mielenkiintoisia lukuja ja asioita, joita on ihan hyvä pohtia hieman syvemmin.

Vuodesta 2000 vuoteen 2007 äänitteiden kokonaismyynti on laskenut 785 miljoonasta 500 miljoonaan (U.S.A.:ssa). Tämä siis tekee noin 36%:n pudotuksen! Se on paljon se, jopa ameriikan maalla. Noissa luvuissa on siis mukana kaikki myynti, niin fyysiset levyt, kuin digitaaliset latauksetkin. Suomen vastaavia lukuja en tiedä, ainoastaan sen, että täällä kuulemma kulutetaan väestöpohjaan suhteutettuna musiikkia yhtä paljon kuin Albaniassa.

Tietysti digitaalinen myynti koko ajan kasvaa, mutta ei enää niin kiihtyvällä vauhdilla, kuin kaikki toivoisivat. Pitää myös ottaa huomioon, että digitaalinen myynti ei riitä korvaamaan menetettyä fyysisten äänitteiden myyntiä.

Uutinen sisälsi mielestäni suurimman viisauden seuraavassa toteamuksessa:
“…musiikkiteollisuus on keskittyessään digitaalisen musiikin myyntiin menettänyt sukupolven nuoria musiikinkuluttajia, jotka ovat oppineet lataamaan kappaleensa ilmaiseksi netistä.” (Reuters, AP)

Huolestuttavinta onkin, että musiikkiteollisuus ei tunnu näkevän tätä tosiasiaa…

Toinen alkaneen vuoden uutinen minulle oli, että uusissa traktoreissakin on jo 5.1! Tuntuu tosiaankin aika absurdilta, mutta kyllä näin on. Teknologia on tässä kohtaa selkeästi ajanut ohi musiikkiteollisuudesta. Oikealta ja vasemmalta. Nyt olen 100%:sti sitä mieltä, että ei ole tarjontaa, joka loisi kysynnän (ks. 5.1 musiikkituotannossa?)…

Mietitäänpä aihetta hetki tekniseltä kannalta.

Kuluttajalle tällä hetkellä tarjottava tuote (CD-A) on siis vuodelta 1982. Moniko meistä on valmis maksamaan edelleen saman hinnan vaikka samalta aikakaudelta olevasta televiestimestä? Siis siitä numerolevyllä varustetusta lankapuhelimesta, jota ei todellakaan voinut irroittaa eteisen seinästä. Tai kyllä pystyi, tosin yhteys oli aika haikea ilman johtoa seinässä. Asiat piti hoitaa siinä kaikkien muiden kuunnellessa sivusta.

Kaikessa viihde-elektroniikassa tosiaan kehitys on ollut aika huimaa noista ajoista. Kysymyksen voisikin asettaa siihen kohtaan, kun ensimmäiset polttavat CD-asemat tulivat kuluttajien ulottuville. Miksi tuote ei kehittynyt?

Tuossa kohtaa tapahtui kuitenkin sellainen merkittävä käänne, että kuluttaja pystyi tekemään “identtisen” kopion äänitteestä. Tämä johti siihen, että ostaessaan levyn kuluttaja koki myös ostavansa oikeuden sisällön kopiointiin, koska se oli mahdollista!!!

Edelleen tosiaan huolestuttaa, että musiikkiteollisuus ei huomaa tuotteen vanhanaikaisuutta…

Kuluttaja on opetettu pitämään sisällön kopiointia oikeutena, joka tulee levyn ostamisen yhteydessä. Tästä hyvä esimerkki ovat ihmiset, joiden mielestä levystä pitää voida tehdä “back-up” ja se pitää myös voida siirtää tietokoneeseen mahdollista kirjastoa varten (ja samalla ilmaista jakoa muille interwebissä seikkailijoille). No, HUH-HUH! Voihan sen analogisen kopion aina tehdä, mutta laatuhan siinä tunnetusti kärsii…

Otetaan esimerkiksi vaikka kirja. Eihän siitäkään oteta valokopiota, jos originaali vaikka sattuisi rikkoutumaan. Ei, sitten ostetaan uusi. Eikä se valokopio kuitenkaan olisi sama asia… Siinäkin on kyse sisällön ostamisesta. Tuotteen fyysinen olemus on vain kestänyt ajan hampaan. Toisin sanoen kirjapainot eivät ole yleistyneet kuluttajien kotona. Siitä ei siis voi ottaa “identtistä” kopiota. Vielä.

Mutta toisin on käynyt äänen ja paraikaa kuvan kanssa. Tekeminen on demokratisoitunut. Pienellä rahalla saa tietokoneeseen ohjelmistot, joilla kuka tahansa voi julistautua musiikin tuottajaksi tai artistiksi. Edullisimmillakin laitteilla saa todella korkeatasoista jälkeä aikaiseksi. Kyse on vain siitä, että tietää, mitä tehdä. Monet pitävät demokratisoitumista hyvänä asiana tuotannon kirjon laajenemisen kannalta. Mutta asiassa taitaa olla myös muitakin puolia. Tuntuu, että monin osin musiikki on kokenut ison inflaation.

Enää ei ole mikään iso asia, kun joku artisti julkaisee levyn. Kynnys levyn julkaisemiseen on mennyt todella matalalle. Tietokoneiden ja kaikenlaisten ohjelmistojen yleistyminen on tehnyt musiikin julkaisemisesta eräänlaisen “jokamiehen oikeuden” tai velvollisuuden. Mutta tietokoneet eivät vielä osaa tehdä niitä hyviä lauluja… Ne pitää edelleen ihmisen tehdä. Onneksi.

Palataanpa tekniikan pariin. CD-A (16bit/44,1kHz) ei ole juurikaan kummoisempi, kuin nettikaupasta ladattava data. Teknisen laadun tasolla mitattuna. Kuitenkin tarjolla on ja on pitkään ollut monenlaisia formaatteja, joissa laatu merkittävästi paranee.

Otetaan esimerkiksi vaikka DVD-Video. Toimii kaikissa DVD-soittimissa ja sen CD-tasoisen version voi laittaa myyntiin vaikka i-kauppaan. Levyyn voi laittaa 5.1-äänen DTS- ja/tai Dolby Digital -formaatissa. Levy voi sisältää myös stereoäänen esim. LPCM (24bit/96kHz), jos kuluttajalla ei ole monikanavaista äänentoistoa. Myös grafiikan lisääminen on mahdollista… Laadullisesti ajateltuna paljon enemmän kuin CD. Tosin nyt on jo BlueRay:t jne. markkinoilla, joten vain mielikuvitus asettaa sisällölle rajat. Kaiken lisäksi se on hankalampi kopioida, joten sisältö on edes jotenkin suojassa.

Yleinen mielipide tuntuu olevan, että uuden julkaisun pitää olla CD, jotta saavutetaan suurin mahdollinen peitto markkinoilla. P****N M****T! Mielestäni se on vain kuluttajan aliarvioimista ja teknisten mahdollisuuksien hyödyntämättä jättämistä. Esimerkiksi meneillään olevalla “Digi-digi”-muutoksella ihmiset on saatu ostamaan mitä ihmeellisimpiä määriä viihde-elektroniikkaa. Moniko on ostanut parin tuhannen taulutelevision, kun olisi riittänyt se alle sadan euron digiboksi? Moniko tänä päivänä edes valitsee CD-soittimen, kun myyjät tarjoavat TV:n kylkiäisenä kotiteatteripakettia? Edes tietokoneissa ei ole enää CD-asemaa. Vain polttava DVD…

Lopuksi vähän tilastotiedettä.

Suomalaisista kotitalouksista 88% on hankkinut digisovittimen. 25%:ssa näistä kotitalouksista on monikanavainen äänentoistojärjestelmä…

Ja uusissa traktoreissa.

Musiikkia ja teknologiaa, osa 1

Seuraava teksti on jo vanha (muistaakseni viime vuoden lokakuulta), mutta sisältää edelleenkin paljon ajankohtaisia mietteitä. Joten olkoon se tämän blogin itseoikeutettu avaaja.

/t

Ihmisen elämä on aina ollut "surroundsoundia". Asioita on aina tapahtunut ihmisen ympärillä. Luolamiehen piti aistia vaaran aiheuttajat suunnasta riippumatta. Renesanssiajan säveltäjät tekivät orkestraatioita, joissa soittimia oli sijoiteltu yleisön ympärille... Ja niin edelleen.

Musiikkia kuluttajille tuottavien tahojen on SuperAudio-CD:n ja DTS-CD:n tulemisen jälkeen (yli 10 vuotta sitten) ollut mahdollista toimittaa loppukäyttäjälle monikanavainen äänilevy. Monikanavaisia musiikkijulkaisuja on kuitenkin edelleen todella vaikea löytää, jopa maailmanlaajuisesti ajateltuna. Mistä johtuu, että musiikkiteollisuus ei ole ottanut huomioon niitä ihmisiä, jotka haluaisivat musiikista sen "väriversion" (eräs ystäväni totesi soitettuani hänelle muutamia julkaisuja, että "Täähän on ihan kuin kuvaan tulisi värit").

Mitä sitten "introssa" tapahtui? SACD-formaatissa alkoi ilmestyä ehkä enemmänkin Re-masterointeja paremman resoluution vuoksi. Monikanavainen mahdollisuus taisi sen sijaan jäädä varsin monelta julkaisulta hyödyntämättä? DTS-levyiltä löytyi sen sijaan jonkin verran 5.1-remiksauksia (kiitos Elliot Scheinerin, pioneereja tarvitaan).

Sen jälkeen on tullut parikin erilaista kuluttajalle suunnattua DVD-formaattia, joista DVD-Video on saavuttanut menestystä lähinnä konserttitaltiointien julkaisualustana. DVD-Audio sen sijaan tuntuu jääneen suurelle yleisölle täysin mysteeriksi, vaikka tuote antaa entistä suuremmat mahdollisuudet fyysiselle tuotteelle. Parhaimmillaan 24-bit / 192kHz ääni, liikkuva kuva, still-kuvat jne, jne. Vain tuottavan portaan mielikuvitus asettaa rajat. 9,4 Gb (kaksikerroslevyllä) tilaa tiedostoille cd:n 0,7 Gb:n sijaan. Ja nyt on markkinoilla jo ensimmäiset kuluttajille suunnatut BlueRay ja HD-DVD -soittimet. Taitaa olla pienimmillään 30 Gb:ä, tai jotain...

Teknologia on siis ollut jo kauan olemassa, mutta mikä mättää? Surroundsound mielletään vieläkin hyvin usein "vain leffakäyttöön" -jutuksi, mutta kuka kieltää 3D:n käytön musiikissa? Ei ainakaan kuluttaja, uskoisin. Peleissäkin on jo totuttu 3D-grafiikkaan ja 5.1-ääneen. HD-vastaanottimet ja digilähetykset tulevat rytinällä jne, jne.

Olen keskustellut aiheesta monien kanssa. Etenkin musikkiteknologian ammattilaisten keskuudessa tuntuu vahvasti olevan vallalla ajatus, että musiikkia kuunnellaan vain iPodeista yms. Jotkut perustelevat tekemisen kannattamattomuutta sillä, että "ei se kuluttaja kuitenkaan osaa säätää sitä kotiteatteriaan oikein...". Muitakin syitä on löytynyt, mutta en pureudu tässä yhteydessä niihin sen kummemmin. Uskokaa pois, ei kannata.

Sen vuoksi monikanavaisuudelle ei siis ole kysyntää? Vai olisiko vahingossa käynyt niin, että ei ole ollut tarjontaa, mikä olisi synnyttänyt kysynnän??? Sitä sietää pohtia...