Eräs ystäväni, nimeltä mainitsematon äänentoiston ammattilainen, kuunteli tällä viikolla studiossa muutamaa tekemääni monikanavamiksausta. Eräs niistä, Al Di Meola plays The Beatles and more -konserttitaltioinnin demomiksaus viime kesältä teki suuren vaikutuksen. Tavallisesti kovin sanavalmis kaveri liikuttui lähes kyyneliin ja totesi:
"Ikinä et pääse konserttitilanteessa lähellekään tämän kaltaista kuulokuvaa! Tämähän on parempi kuin live salissa kuunneltuna!!!"
Olen pitänyt lukuisia luentoja, workshoppeja ja ties mitä saarnatilaisuuksia aiheesta, mutta koskaan en ole osannut pohtia aihetta tuosta näkökulmasta. Johtunee osittain myös siitä, että en ole millään tavoin kosketuksissa konserttiäänentoiston kanssa?
Äänilevyistä, livetallenteista jne. puhuttaessa alleviivataan melkein aina sitä, että juuri siellä konserttipaikalla kuulokuva on "autenttinen" ja juuri se mitä haluttaisiin kotioloissakin tavoitella.
Miksi näin?
Nyt eletään historiallista aikaa. Kotiteatterilaitteet ovat ajaneet ohi kaikista muista, sillä milloinkaan vahvistetun/tallennetun äänen historiassa ei ole ollut tilannetta, että esimerkiksi elokuvateatterit sisältävät vanhemman teknologian, kuin kodit. Nyt uusissa vahvistimissa on jo Dolby Atmos jne, mutta Suomessa ei ole yhtään elokuvateatteria, josta löytyisi vastaava auditiivinen kokemus!
Eli onko mahdollista, että nykytekniikka mahdollistaa jo liveä paremman kokemuksen...
Näytetään tekstit, joissa on tunniste musiikkitekniikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste musiikkitekniikka. Näytä kaikki tekstit
lauantai 11. huhtikuuta 2015
maanantai 24. helmikuuta 2014
Kuulemisen ymmärtäminen, "Ear training"
Viime viikonlopun vierailu kuluttajalaitteita myyvään (HiFi)alan liikkeeseen sai minut miettimään kuulemisen ymmärtämistä hieman eri näkökulmasta. Myyjä oli niin lumoutunut omasta "one sausage fits for all"-ajatuksestaan, että asia jäi todella "potuttamaan".
Olen kyllästynyt jo jauhamaan pelkästä monikanavaäänestä ja sen puuttumisesta sekä kotimaisista, että ulkomaisista populaarimusiikin tuotannoista. Tämä resoluutiokeskustelu sai jälleen senkin tuntumaan tärkeältä osalta tässä kokonaisuudessa. Nämä äänen tekniseen laatuun liittyvät asiat eivät valitettavasti tule muuttumaan, ennen kuin kuluttajalaitteiden nykyiset ominaisuudet alkavat kiinnostamaan sisällön tuottajia. Tai lähinnä se, mitä niillä voisi saavuttaa sisällön tuotannossa ja minkälaiseen kuulemisen ymmärtämiseen ja arvostamiseen se ihmisiä ohjaisi?
Positiivista kehitystä tekijäpuolen näkökulmasta on ollut se, että kuluttajalaitteisiin saapuneet "Loudness Normalizerit" opettavat vaivihkaa ymmärtämään ja ottamaan huomioon kuunteluvoimakkuuden merkityksen. Sekin on tärkeä osa kuulemisen ymmärtämistä, että tiedetään miten soittolistat tasoitetaan tulevaisuudessa. Ei kompressiolla.
Itse asiassa streaming-palveluista suurin osa, sekä esimerkiksi iTunes tasoittaa jo käyttäjän listat voimakkuuden mukaan. Eli sota "kuka soi kovempaa"-aiheesta on jo hävitty.
Samaan ketjuun liittyy myös nämä ihmiset, jotka myyvät laitteita vailla syvempää aiheen tuntemusta. Tämän perustelen sillä, että mikäli ei ole tehnyt yhtään valmista äänitettä (HiRes ja/tai monikanavaääni), tai edes ollut mukana seuraamassa prosessia ja siihen liittyvää kivuliasta päätöksentekoprosessia (THEY DON´T FIX IT IN THE MASTERING), niin mielipiteen muodostaminen kummastakaan aiheesta on täysin mahdotonta. Internetistä tai kavereilta voit lukea ja kuulla mielipiteitä, mutta ne eivät valitettavasti ole sama asia, kuin satoihin toistokertoihin nouseva kuunteleminen ja tekeminen.
Ei tietenkään ole pakko olla alan yrittäjä tai edes harrastelija tehdäkseen vertailua. Siihen vaaditaan vain samasta äänitteestä kaikki erilaiset versiot. Aiheen vertailu eri äänitteillä, tai jopa samasta äänitteestä eri aikaan tehdyillä versioilla, ei onnistu.
Ajatellaan, että tähän esimerkin HiFi-liikkeeseen menee asiakas, joka on vuosikaudet kuunnellut onnellisena musiikkia CD- tai vinyylilevyiltä. Innokas myyjä laittaa streamauspalvelusta, pahimmassa tapauksessa vielä siitä kaikkein ilmaisimmasta, asiakkaan lempimusiikkia soimaan.
Olen melko varma siitä, että 90% asiakkaista ei kanna mukanaan mitään tuttua äänitettä tai muutakaan kiinnekohtaa tuttuun kuunteluympäristöön.
Luultavasti tapahtuu samanlainen ketjureaktio, kuin vaikka asunto-osakeyhtiössä, jossa omaa etuaan tavoitteleva "jonkin alan osaaja" alkaa viemään jengiä, kuin pässejä narussa:
"Tämä kaveri on asiantuntija, kyllä hän tietää ja hänen sanaansa voi luottaa", on varmaan monen asiaan perehtymättömän ihmisen ensireaktio.
Lopputuloksena saattaa käydä niin, että vanhat B&W:t vaihdetaan johonkin nimeltä mainitsemattomiin, korvaporilta kuulostaviin "analyyttisiin" saippuakoteloihin. Vanhoista uudetkin levyt todennäköisesti olisivat kuulostaneet musiikilta.
Toinen ääripää on sitten nämä vähän kaikkea kodintekniikkaa tarjoavat liikkeet. Siellä myyjä alkaa esitellä uutta, aivan järkyttävän kuuloista teknisten innovaatiotyöpajojen tuloksena syntynyttä "True Incredible 7.1-surround SoundBar"-tuotetta pahaa aavistamattomalle asiakkaalle. Soundi saa paikat irtoamaan hampaista ja kaikki kuulostaa etäiseltä ja TV:n taakse sijoitetulta.
Kultapölytetyt äänitteet ja etenkin ne ReMasteroinnin pahimmat esimerkit ovat itsessääm jo niin kireitä, että saavat tällaisen keski-ikäistyvän kyynikonkin tuntemaan itsensä taas 19-vuotiaaksi, joka kuuli kaiken kristallinkirkkaana. Siihen yhdistettynä tällaiset muovihirvitykset jälleen ohjaavat ihmisiä totuttautumaan entistä heikompaan äänen laatuun, joka taas hämärtää luottamusta omiin korviin.
(tästä yksityiskohdasta pitää kiittää erään ystäväni FB-päivitystä, jossa hän pohti miksi nykyäänitteet kuulostavat kireiltä, vaikka oma kuulo on jo todistetusti "diskanttivajavainen")
Ihmisen kuulo on sikäli helposti huijattavissa, tai itseasiassa äärettömän herkkä ja tarkka, että jo 0,3dB:n erolla ihminen poimii kahdesta ääninäytteestä voimakkaamman jollain tavalla parempana. Sen vuoksi ylikirkas tai jollain muulla tavalla "hypetetty" ja epäbalanssissa oleva kuuntelu vieraassa ympäristössä johdattaa kuulijan helposti teille tietymättömille. Tähän yhdistettynä tallenteen heikompi laatu saattaa saada aikaan moninkertaista tuhoa.
Moni tuttavani sanoo, ettei ole mikään "kultakorva" ja että ei sillä äänen laadulla hänelle kuitenkaan ole mitään merkitystä. Tässä blogissa käsitellään lyhyesti termiä "kultakorva". Siellä on hyviä muitakin artikkeleita aiheesta. Eli jokainen kyllä opettelee ja oppii kuulemaan, jopa tahtomattaan.
Pelottavinta minusta kuitenkin on se, että nämä ilmaiset streamauspalvelut kouluttavat ihmisiä tyytymään heikompaan äänen laatuun. Itse asiassa kehitys on jatkunut jo liian pitkään, koska ihmiset ottavat sen, mikä on ilmainen. Miksi maksaa jostain, jos sen saa ilmaiseksi? Maailmanlaajuisesti 25% Spotifyn käyttäjistä (silloin, kun lukuja vielä sai) maksaa palvelusta. Suomessa luku oli 10%:n luokkaa ja en usko, että siihen mitään isompaa muutosta on tullut. Ihmisten musiikkin keskimäärin käyttämä euromäärä on liikkunut 30€/v-tasolla. Sen nostaminen yli 100€/v-tasolle on melkoinen tehtävä, jota kataloginomistajat kovasti yrittävät...
Suurimmaksi osaksi ilmaisuudesta johtuen, suurin osa nuorisosta ei välttämättä edes ymmärrä, miltä musiikki voisi kuulosta ilman säästökoodauksessa syntyviä artifakteja. Näiltä ei voi välttyä, koska vuosikymmeniä jatkunut äänitteiden voimakkuussota on vielä lisännyt sitä. Mitä kovempaa soiva äänilähde, sen huonompi lopputulos koodauksessa.
Moni sanoo, että nuorison mielestä tuo mp3 kaikkine säröineen koetaan parhaana versiona. Rohkenen väittää, että näin ei ole. Se on vain se, mihin nuoret ovat kouluttautuneet käyttäessään näitä ilmaispalveluita ja se on se, jonka he tunnistavat. Joka kerta, kun olen soittanut mp3-koodauksessa syntyneet artifaktit erotettuna sisällöstä, on tapahtunut mielenkiintoinen reaktio. Jokainen kuulee tämän jälkeen aina sen ylimääräisen, kun sitä verrataan vaikka CD-levyltä tulevaan ääneen. Tässäkin on kyse siitä, että opetetaan kuuloa ymmärtämään, mistä on kyse.
Sain kolmisen vuotta sitten ikuisessa kaupungissa rajun herätyksen aiheeseen Herrojen Massenburg ja Katz johdolla, joten ei voi väittää että olisin täysin itse keksinyt edellä olevan väittämän. Suosittelen kokeilemista...
Tampereen alueella positiivista muutoksen suuntaa edustaa kirjastotoimi. Pääkirjastoon (Metso) ja Lielahtikeskuksen uuteen kirjastoon on tulossa hyvälaatuinen kuunteluhuone ajanmukaisine laitteineen ja vieläpä 7.1:nä. Siellä kenellä tahansa on mahdollisuus mennä kuuntelemaan, miltä musiikki tosiasiassa kuulostaa. Joko siltä omalta taskulaskimelta tai vaikka Pure Audio Bluray-levyltä.
Yleissivistävä vaikutus kuulemisen ymmärtämiseen on varmasti hyvä, vaikka suurinta osaa todennäköisesti kiinnostaa edelleen sisällön laadun sijasta sen määrä. Toivossa on kuitenkin hyvä elää ja ties vaikka joku nuori saisi kirjastojen kuuntelumahdollisuuksien kautta kimmokkeen "The Art of Audio Engineering"-aiheeseen?
Olen kyllästynyt jo jauhamaan pelkästä monikanavaäänestä ja sen puuttumisesta sekä kotimaisista, että ulkomaisista populaarimusiikin tuotannoista. Tämä resoluutiokeskustelu sai jälleen senkin tuntumaan tärkeältä osalta tässä kokonaisuudessa. Nämä äänen tekniseen laatuun liittyvät asiat eivät valitettavasti tule muuttumaan, ennen kuin kuluttajalaitteiden nykyiset ominaisuudet alkavat kiinnostamaan sisällön tuottajia. Tai lähinnä se, mitä niillä voisi saavuttaa sisällön tuotannossa ja minkälaiseen kuulemisen ymmärtämiseen ja arvostamiseen se ihmisiä ohjaisi?
Positiivista kehitystä tekijäpuolen näkökulmasta on ollut se, että kuluttajalaitteisiin saapuneet "Loudness Normalizerit" opettavat vaivihkaa ymmärtämään ja ottamaan huomioon kuunteluvoimakkuuden merkityksen. Sekin on tärkeä osa kuulemisen ymmärtämistä, että tiedetään miten soittolistat tasoitetaan tulevaisuudessa. Ei kompressiolla.
Itse asiassa streaming-palveluista suurin osa, sekä esimerkiksi iTunes tasoittaa jo käyttäjän listat voimakkuuden mukaan. Eli sota "kuka soi kovempaa"-aiheesta on jo hävitty.
Samaan ketjuun liittyy myös nämä ihmiset, jotka myyvät laitteita vailla syvempää aiheen tuntemusta. Tämän perustelen sillä, että mikäli ei ole tehnyt yhtään valmista äänitettä (HiRes ja/tai monikanavaääni), tai edes ollut mukana seuraamassa prosessia ja siihen liittyvää kivuliasta päätöksentekoprosessia (THEY DON´T FIX IT IN THE MASTERING), niin mielipiteen muodostaminen kummastakaan aiheesta on täysin mahdotonta. Internetistä tai kavereilta voit lukea ja kuulla mielipiteitä, mutta ne eivät valitettavasti ole sama asia, kuin satoihin toistokertoihin nouseva kuunteleminen ja tekeminen.
Ei tietenkään ole pakko olla alan yrittäjä tai edes harrastelija tehdäkseen vertailua. Siihen vaaditaan vain samasta äänitteestä kaikki erilaiset versiot. Aiheen vertailu eri äänitteillä, tai jopa samasta äänitteestä eri aikaan tehdyillä versioilla, ei onnistu.
Ajatellaan, että tähän esimerkin HiFi-liikkeeseen menee asiakas, joka on vuosikaudet kuunnellut onnellisena musiikkia CD- tai vinyylilevyiltä. Innokas myyjä laittaa streamauspalvelusta, pahimmassa tapauksessa vielä siitä kaikkein ilmaisimmasta, asiakkaan lempimusiikkia soimaan.
Olen melko varma siitä, että 90% asiakkaista ei kanna mukanaan mitään tuttua äänitettä tai muutakaan kiinnekohtaa tuttuun kuunteluympäristöön.
Luultavasti tapahtuu samanlainen ketjureaktio, kuin vaikka asunto-osakeyhtiössä, jossa omaa etuaan tavoitteleva "jonkin alan osaaja" alkaa viemään jengiä, kuin pässejä narussa:
"Tämä kaveri on asiantuntija, kyllä hän tietää ja hänen sanaansa voi luottaa", on varmaan monen asiaan perehtymättömän ihmisen ensireaktio.
Lopputuloksena saattaa käydä niin, että vanhat B&W:t vaihdetaan johonkin nimeltä mainitsemattomiin, korvaporilta kuulostaviin "analyyttisiin" saippuakoteloihin. Vanhoista uudetkin levyt todennäköisesti olisivat kuulostaneet musiikilta.
Toinen ääripää on sitten nämä vähän kaikkea kodintekniikkaa tarjoavat liikkeet. Siellä myyjä alkaa esitellä uutta, aivan järkyttävän kuuloista teknisten innovaatiotyöpajojen tuloksena syntynyttä "True Incredible 7.1-surround SoundBar"-tuotetta pahaa aavistamattomalle asiakkaalle. Soundi saa paikat irtoamaan hampaista ja kaikki kuulostaa etäiseltä ja TV:n taakse sijoitetulta.
Kultapölytetyt äänitteet ja etenkin ne ReMasteroinnin pahimmat esimerkit ovat itsessääm jo niin kireitä, että saavat tällaisen keski-ikäistyvän kyynikonkin tuntemaan itsensä taas 19-vuotiaaksi, joka kuuli kaiken kristallinkirkkaana. Siihen yhdistettynä tällaiset muovihirvitykset jälleen ohjaavat ihmisiä totuttautumaan entistä heikompaan äänen laatuun, joka taas hämärtää luottamusta omiin korviin.
(tästä yksityiskohdasta pitää kiittää erään ystäväni FB-päivitystä, jossa hän pohti miksi nykyäänitteet kuulostavat kireiltä, vaikka oma kuulo on jo todistetusti "diskanttivajavainen")
Ihmisen kuulo on sikäli helposti huijattavissa, tai itseasiassa äärettömän herkkä ja tarkka, että jo 0,3dB:n erolla ihminen poimii kahdesta ääninäytteestä voimakkaamman jollain tavalla parempana. Sen vuoksi ylikirkas tai jollain muulla tavalla "hypetetty" ja epäbalanssissa oleva kuuntelu vieraassa ympäristössä johdattaa kuulijan helposti teille tietymättömille. Tähän yhdistettynä tallenteen heikompi laatu saattaa saada aikaan moninkertaista tuhoa.
Moni tuttavani sanoo, ettei ole mikään "kultakorva" ja että ei sillä äänen laadulla hänelle kuitenkaan ole mitään merkitystä. Tässä blogissa käsitellään lyhyesti termiä "kultakorva". Siellä on hyviä muitakin artikkeleita aiheesta. Eli jokainen kyllä opettelee ja oppii kuulemaan, jopa tahtomattaan.
Pelottavinta minusta kuitenkin on se, että nämä ilmaiset streamauspalvelut kouluttavat ihmisiä tyytymään heikompaan äänen laatuun. Itse asiassa kehitys on jatkunut jo liian pitkään, koska ihmiset ottavat sen, mikä on ilmainen. Miksi maksaa jostain, jos sen saa ilmaiseksi? Maailmanlaajuisesti 25% Spotifyn käyttäjistä (silloin, kun lukuja vielä sai) maksaa palvelusta. Suomessa luku oli 10%:n luokkaa ja en usko, että siihen mitään isompaa muutosta on tullut. Ihmisten musiikkin keskimäärin käyttämä euromäärä on liikkunut 30€/v-tasolla. Sen nostaminen yli 100€/v-tasolle on melkoinen tehtävä, jota kataloginomistajat kovasti yrittävät...
Suurimmaksi osaksi ilmaisuudesta johtuen, suurin osa nuorisosta ei välttämättä edes ymmärrä, miltä musiikki voisi kuulosta ilman säästökoodauksessa syntyviä artifakteja. Näiltä ei voi välttyä, koska vuosikymmeniä jatkunut äänitteiden voimakkuussota on vielä lisännyt sitä. Mitä kovempaa soiva äänilähde, sen huonompi lopputulos koodauksessa.
Moni sanoo, että nuorison mielestä tuo mp3 kaikkine säröineen koetaan parhaana versiona. Rohkenen väittää, että näin ei ole. Se on vain se, mihin nuoret ovat kouluttautuneet käyttäessään näitä ilmaispalveluita ja se on se, jonka he tunnistavat. Joka kerta, kun olen soittanut mp3-koodauksessa syntyneet artifaktit erotettuna sisällöstä, on tapahtunut mielenkiintoinen reaktio. Jokainen kuulee tämän jälkeen aina sen ylimääräisen, kun sitä verrataan vaikka CD-levyltä tulevaan ääneen. Tässäkin on kyse siitä, että opetetaan kuuloa ymmärtämään, mistä on kyse.
Sain kolmisen vuotta sitten ikuisessa kaupungissa rajun herätyksen aiheeseen Herrojen Massenburg ja Katz johdolla, joten ei voi väittää että olisin täysin itse keksinyt edellä olevan väittämän. Suosittelen kokeilemista...
Tampereen alueella positiivista muutoksen suuntaa edustaa kirjastotoimi. Pääkirjastoon (Metso) ja Lielahtikeskuksen uuteen kirjastoon on tulossa hyvälaatuinen kuunteluhuone ajanmukaisine laitteineen ja vieläpä 7.1:nä. Siellä kenellä tahansa on mahdollisuus mennä kuuntelemaan, miltä musiikki tosiasiassa kuulostaa. Joko siltä omalta taskulaskimelta tai vaikka Pure Audio Bluray-levyltä.
Yleissivistävä vaikutus kuulemisen ymmärtämiseen on varmasti hyvä, vaikka suurinta osaa todennäköisesti kiinnostaa edelleen sisällön laadun sijasta sen määrä. Toivossa on kuitenkin hyvä elää ja ties vaikka joku nuori saisi kirjastojen kuuntelumahdollisuuksien kautta kimmokkeen "The Art of Audio Engineering"-aiheeseen?
lauantai 22. helmikuuta 2014
Kysynnän vai Tarjonnan laki?
Olen pitkään miettinyt ja yrittänyt ymmärtää vanhaa sanontaa, jossa todetaan jonkin asian selviämisen riippuvan kysynnän ja tarjonnan laista. Minun mielestäni kysyntää ei ole, jos ei tarjolla ole jotain, johon se kysyntä voisi kohdistua. Onko se se laki, vai mikä?
Tänä aamuna suuntasimme koko perheen voimin Pirkanmaan talousalueen sykkivään keskukseen, Tampereelle. Tarkoituksena oli käydä tutkimassa, mitä erilaisia audioformaatteja kuluttajalaitteet ottavat vastaan.
Tämä siksi, että Antti Mäkisen 2009 julkaistu soololevy on pian digitaalisessa jakelussa. Kaikissa mahdollisissa streamauspalveluissa, mutta myös ladattavana Klicktrack.com:ssa, jossa ostaja voi päättää haluamansa formaatin. Eli tarjontaa kaikkiin mahdollisiin kuluttajalaitteisiin, jos vain ilmenee kysyntää?
Sen vuoksi haluan selvittää vallitsevan tilanteen. Toimiiko laitteissa oikeasti HiRes, monikanavana, stereona, vai minkälaisena tai ei minkäänlaisena? Mukana oli seuraavat vaihtoehdot (teknisessä laatujärjestyksessä) muutamasta eri sävellyksestä, USB-tikulla. Suluissa yhden kappaleen tiedoston koko megabitteinä, vrt. CD-laatuna kappaleen koko on 54 Mb:
- 24bit/96kHz-wav, stereo (170,3 Mb)
- 24bit/96kHz-wav, monikanava (510,8 Mb)
- 24/96 FLAC, stereo (105,6 Mb)
- 24/96 FLAC, monikanava (287,2 Mb)
- "Mastered For iTunes"-AAC, stereo (10,3 Mb)
Ajattelin ensin laittaa käydyt kaupat ihan julkisesti, mutta se jääköön toissijaiseksi asiaksi. Keskitytään ennemmin tekniikkaan ja asenteisiin.
- Kohde 1.0
Ensimmäinen paikka (HiFi-liike) tarjosi monta laadukasta merkkiä ja heti kahdessa ensimmäisessä laitevaihtoehdossa tuli pelin henki selväksi. Molemmat laitteet edustivat yksinkertaista "desktop"-mallia ja toisessa taisi olla jopa levyasemakin. Myyjä kehui Marantzin verkko-ominaisuudet maasta taivaaseen ja siinä toimikin paras stereolaatu, - 24bit/96kHz-wav, stereo (170,3 Mb) ja tietenkin AAC.
Edullisemmassa laitteesa toimi sitten "vain" - "Mastered For iTunes"-AAC, stereo (10,3 Mb). Joka tapauksessa ilman manuaalia, näyttöä ja kaukosäädintä jotain alkoi heti soimaan.
Totesin myyjälle, että tämäpä hienoa, kun toisessa laitteessa toimii heti paras laatu! Sitten alkoikin varsin värikäs keskustelu, jota en viitsi kokonaisuudessaan yrittää tähän avata. Joitain paloja on kuitenkin ihan pakko kaivaa esiin.
Myyjä totesi, että hänen artistiystävänsä (jolla on oikein levytyssopimus Universalille ja joka on tehnyt vuosikaudet alan "hommia") mukaan korkeamman laadun tekeminen ei kannata, koska kukaan ei osta sitä. Levy-yhtiökään ei sitä halua ja sen tekeminen (kuten myös monikanavaäänen) on niin ja niin paljon kalliimpaa. Sen lisäksi pitäisi olla vain yksi, kaikissa laitteissa toimiva vaihtoehto. Koska kaikki haluavat kuunnella yhdellä laitteella ja kaverille kylään mennessä pitäisi olla varma, että siellä kaverillakin se toimii.
Minä siihen, että eikös tässä ole juuri kaksi eri laitetta, joissa toimii erilaiset asiat, mutta minulla sattuu olemaan tikulla molempiin toimivat versiot? Sain kuulla, että korkeampaa laatua ei osta kukaan ja se on muutenkin niin marginaalista jne jne... Tämähän on tietysti minun kohdallani vähän sama, kuin seurustelisi avotulen äärellä avoimen bensakanisterin kanssa...
Esitin, että eikös tilanne ole vähän sama, että otat kaverille mennessäsi mukaan vinyylilevyn, mutta et kysy onko hänellä soitinta? Se on kuulemma eri asia ja tosi marginaalista ja sille löytyy oma kohderyhmänsä. Piti oikein kysyä moneen kertaan, että mikä ongelma tässä sitten on? Eikö olemassa oleviin laitteisiin sitten pitäisi tehdä kuitenkin sellaisessa, parhaassa mahdollisessa formaatissa sisältöä, jota ne toistavat?
Yritin tapani mukaan avata aihetta ihan muista näkökulmista, kuten vaikka siitä että pitäisikö ruokakaupoissakin olla sitten vain yksi lihatuote? Lenkkimakkara. Kaikki muuhan on täysin turhaa, kun kaikki kerran haluavat vain sitä helvetin lenkkimakkaraa. Ei parmankinkkua tai mitään muutakaan, kun niitä myydään niin tosi vähän...
Kuten arvata saattaa, keskustelu ei johtanut yhtään mihinkään. Yllätyksekseni rouvakin alkoi vielä ripittämään myyjää, joka totesi että kaikille kelpaa internetistä saatava 1/5 CD:n laadusta. Myyjälle oli tosin yllätys se, että todennäköisesti suurin osa kuluttajista valitsee internetin valikoiman vain sen vuoksi, että se on ilmainen. Artistien saamiin YouTube- tms. korvauksiin ja niiden pienuuteen hänen artistiystävänsä oli löytänyt paljon paremmin maksavan vaihtoehdon. Vimeo.
Täh?
Eihän tuosta enää paljon pystynyt jatkamaan.
Eniten minua keskustelussa jäi mietityttämään myyjän asenne. Hän todellakin näki vaivaa oman (ei omien sanojensa mukaan omansa, vaan sen artistikaverin) näkemyksensä perusteluun sen sijaan, että olisi kiinnostunut edustamiensa (ja ehkä myös myymiensä) laitteiden teknisistä ominaisuuksista. Tällaisilla asennetulpilla varustettuja ihmisiä en ole nähnyt millään muulla alalla. Vähän sama, kun autokaupassa myyjää ei kiinnostaisi yhtään se, että mitä polttoainetta ostamasi auto käyttää. Huoltoasemilla pitäisi sen sijaan olla vain yksi pistooli: POLTTOAINE.
Vertauskuvia tulvii mieleen koko ajan lisää, mutta pakko todeta vaan, että HUHHUH. Kävi voimille tuokin vierailu liikkeessä ja oli pakko siirtyä pikaisesti seuraavaan kohteeseen.
- Kohde 2.0
Täällä heti ensimmäinen laite oli nk. "Urpå-varma". Tikku koneeseen ja sieltä soi AAC:t. Mitään muita tiedostoja kone ei edes näyttänyt, eli hoiti valinnan käyttäjän puolesta.
Toinen laite oli JÄR-KYT-TÄ-VÄN kuuloinen uusinta villitystä edustava "soundbar"-tyylinen muovihirvitys. Sen toiminta oli niin kryptistä, että myyjäkään ei sitä saanut toimimaan. Pakotin hänet etsimään tietoa toistoformaateista. Ei löytynyt noin kymmenen minuutin selailusta huolimatta. Sen sijaan selvisi, että mitkä kaikki FYYSISET LEVYT laite soittaa.
Suurin yllätys oli alle kahdensadan hintaluokassa pyörivä yleiskone, LG. Se soitti mukisematta ihan kaiken. HDMI-ulostulon kautta laite on kytkettävissä mihin tahansa isompaan kaiutinjärjestelmään. Pienen näytön omasta kaiuttimesta 5.1 ei oikein välittynyt. Downmiksattuna kuului kylläkin...
Tämän pienen empiirisen tutkielman tuloksena on pakko todeta jälleen kerran, että laitteiden teknisen puolen mukaan kysyntää kyllä olisi, jos vaan olisi sisältöä joka täyttäisi nuo kaikki ominaisuudet. Ymmärtääkseni kaupoissa (jotka edelleen jotain myyvät) pääsääntöisesti hyllyissä olevat tuotteet on niitä, jotka menevät kaupaksi. En tiedä, kuin yhden Tamperelaisen soitinkaupan, joka on pitänyt varastossa yli neljä vuosikymmentä samoja tuotteita.
Tai sitten olen vaan ihan pihalla...
lauantai 2. huhtikuuta 2011
Digital Peak Limiter = Keisarin uudet vaatteet?
Kesäkuinen matka Roomaan avarsi mieltä monellakin tapaa. Sen lisäksi, että tuo ikuinen kaupunki ja sen historia on jotain todella mykistävää tällaiselle peräpohjalaiselle juntille, TC:n järjestämä Loudness-seminaari oli kertakaikkiaan odotusteni veroinen. Otsikon © luovutettakoon heti Mr. Bob Katz:lle. Noiden kahden päivän aikana sain todella paljon todistusaineistoa siihen, että viimeiset pari vuosikymmentä alaa riivannut Loudness War on vienyt tallennettua musiikkia teknisesti todella huolestuttavaan suuntaan. Ongelma ei vaivaa pelkästään äänilevytuotantoa, vielä pahempaa kaukosäädinjumppaa on luvassa elokuvien mainoskatkoilla. Muun muassa...
Siispä otin asiakseni aiheeseen perehtymisen ja aloin selvittämään eri aikakausien äänitteiden Loudness-arvoja. Jo sen vuoksi, että mm. iTunesissa on olemassa "Soundcheck", joka tasaa kirjaston materiaalin -18 LUFS -tasolle, on syytä hieman selvittää miten kuluttajatekniikka toimii...
Latasin asiaankuuluvat mittaussoftat ja otin alkuun muutaman äänitteen eri aikakausilta. Mittaustulokset ovat melko yllättäviä heti projektin alkumetreillä.
Tämän otannan ääripäinä mainittakoon Jeff Beck ja Nickelback. Molemmat edustavat mielestäni teknisesti hyviä tuotantoja ja ovat tahoillaan varsin myytyjä albumeja. Suosittelen kuuntelemaan em. teoksia iTunesin tapaan, joka tarkoittaa, että kappaleiden LUFS laitetaan samalle tasolle. Toisin sanoen, kuunnellaan kappaleita samalla voimakkuudella. Minä käytin tasona -20 LUFS, joten Nickelback piti laskea 11,6 dB ja Jeff Beck nostaa 0,6 dB. Kokeilkaapa huviksenne ja kertokaa, mitä ajatuksia se Teissä, arvon lukijat herättää...
Ensimmäinen ajatus, joka minun mieleeni tuli:
MITÄ V****A ON TAPAHTUNUT???
Aiheesta lisää myöhemmin, nyt pitää jatkaa tätä omaa "Bring Back The Dynamics"-savottaa oman työpöydän ääressä...
Siispä otin asiakseni aiheeseen perehtymisen ja aloin selvittämään eri aikakausien äänitteiden Loudness-arvoja. Jo sen vuoksi, että mm. iTunesissa on olemassa "Soundcheck", joka tasaa kirjaston materiaalin -18 LUFS -tasolle, on syytä hieman selvittää miten kuluttajatekniikka toimii...
Latasin asiaankuuluvat mittaussoftat ja otin alkuun muutaman äänitteen eri aikakausilta. Mittaustulokset ovat melko yllättäviä heti projektin alkumetreillä.
Tämän otannan ääripäinä mainittakoon Jeff Beck ja Nickelback. Molemmat edustavat mielestäni teknisesti hyviä tuotantoja ja ovat tahoillaan varsin myytyjä albumeja. Suosittelen kuuntelemaan em. teoksia iTunesin tapaan, joka tarkoittaa, että kappaleiden LUFS laitetaan samalle tasolle. Toisin sanoen, kuunnellaan kappaleita samalla voimakkuudella. Minä käytin tasona -20 LUFS, joten Nickelback piti laskea 11,6 dB ja Jeff Beck nostaa 0,6 dB. Kokeilkaapa huviksenne ja kertokaa, mitä ajatuksia se Teissä, arvon lukijat herättää...
Ensimmäinen ajatus, joka minun mieleeni tuli:
MITÄ V****A ON TAPAHTUNUT???
Aiheesta lisää myöhemmin, nyt pitää jatkaa tätä omaa "Bring Back The Dynamics"-savottaa oman työpöydän ääressä...
torstai 21. lokakuuta 2010
MixRoom, international meetingpoint
Vuosi on suhteellisen lyhyt aika, näköjään toista vuotta taas kulunut edellisestä purkauksesta. Aika menee sellaista vauhtia, että alan uskoa koko ajan enemmän teoriaan ajan kulun nopeutumisesta :-/
Eilen oli mielenkiintoinen päivä, jälleen kerran. Studioon saapui "Herra DPA", Mr. Bo Brink tanskanmaalta, esittelemään uusia hienoja mikrofoniratkaisujaan. Olemmehan Akun Tehtaalla niitä harvoja euroopassa, joilla on käytössä mm. 5015+S5, joten pidän suuressa arvossa tanskalaisten tuotteita...
Ei mennyt kuin minuutti, niin studion ovesta saapui paikalle maamme kulttuuriministeri muutaman median edustajan, sekä Tehtaan johtoportaan kera. Suureksi yllätyksekseni herra kulttuuriministeri bongasi ensimmäiseksi Ampex ATR-102 -kelanauhurin ja pääsin kertomaan laitteen historiasta yhtenä alan standardeista. Onhan se ehkä maailman arvostetuin masternauhuri, 1/2-tuumainen.
Kukaan ei onnistunut teippaamaan suutani kiinni, joten pääsin pitämään "monikanavamyrkytyksen", ikään kuin vahingossa. Taisivat johtoportaan edustajat arvata...
Minulla on työn alla erään Ikurissa vaikuttavan satakielen konserttitaltiointi, joten materiaalikin oli todella sopivaa tuohon tarkoitukseen. Näyttää aina toimivan tosi hyvin, kun laittaa sopivassa kohtaa stereodownmixin päälle ja toteaa, "Voimmehan me tätä sillä vuoden 1957 teknologiallakin kuunnella, siis stereona". Spontaaneista reaktioista päätellen taisi taas upota... ;-)
Eilen oli mielenkiintoinen päivä, jälleen kerran. Studioon saapui "Herra DPA", Mr. Bo Brink tanskanmaalta, esittelemään uusia hienoja mikrofoniratkaisujaan. Olemmehan Akun Tehtaalla niitä harvoja euroopassa, joilla on käytössä mm. 5015+S5, joten pidän suuressa arvossa tanskalaisten tuotteita...
Ei mennyt kuin minuutti, niin studion ovesta saapui paikalle maamme kulttuuriministeri muutaman median edustajan, sekä Tehtaan johtoportaan kera. Suureksi yllätyksekseni herra kulttuuriministeri bongasi ensimmäiseksi Ampex ATR-102 -kelanauhurin ja pääsin kertomaan laitteen historiasta yhtenä alan standardeista. Onhan se ehkä maailman arvostetuin masternauhuri, 1/2-tuumainen.
Kukaan ei onnistunut teippaamaan suutani kiinni, joten pääsin pitämään "monikanavamyrkytyksen", ikään kuin vahingossa. Taisivat johtoportaan edustajat arvata...
Minulla on työn alla erään Ikurissa vaikuttavan satakielen konserttitaltiointi, joten materiaalikin oli todella sopivaa tuohon tarkoitukseen. Näyttää aina toimivan tosi hyvin, kun laittaa sopivassa kohtaa stereodownmixin päälle ja toteaa, "Voimmehan me tätä sillä vuoden 1957 teknologiallakin kuunnella, siis stereona". Spontaaneista reaktioista päätellen taisi taas upota... ;-)
perjantai 18. syyskuuta 2009
Tulevaisuus ja ansaintalogiikka
Tämän hetken kuumin kysymys kaikilla sisältöä tuottavilla tahoilla tuntuu olevan seuraavanlainen:
Miten ihmiset saadaan tulevaisuudessa maksamaan sisällöstä?
Eräät mobiiliteknologiaa kehittävät instanssit tuntuvat saavan väkisinkin tahtonsa läpi ja tulevaisuudessa esim. musiikki jaellaan jonkin laitteen kylkiäisenä. Eräs ystäväni esitti asiasta mielenkiintoisen vertauksen;
"Tilanne on vähän sama, jos joku taho keksisi kuorma-auton ja kuljettaja alkaisi vaatimaan tuotteita ilmaiseksi. Sehän rajoittaa tätä uutta hienoa kuljetusbusinesta aivan liikaa, jos kuljetettavista tuotteistakin pitäisi vielä maksaa..."
Mielenkiintoinen vertaus, mielestäni erittäin osuva.
Toinen mielenkiintoinen tilanne on erään uuden (ilmaisen) kuuntelupalvelun kanssa. Kukaan ei oikein tällä hetkellä tunnu tietävän, miten mahdollinen tuloutus artisteille tapahtuu. Joku sanoi, että se pelastaa musiikkiteollisuuden. Nähtäväksi jää, millä matematiikalla se toteutuu. En jaksa uskoa, että 10€:n kuukausimaksu riittää kattamaan mainostulojen lisäksi kaiken sen musiikin tuotantokustannukset. Aikaisemmin, jos joku on halunnut kuunnella kuukaudessa 10 uutta albumia, niin siihen on mennyt äänitteiden oston myötä helpostikin se 150€. Nyt tuolla 10€:lla saisi siis aivan kaiken ja vähän enemmänkin.
Tietysti suuri osa palvelussa olevasta musiikista on tuottanut hyvät summat levyversioiden myynnillä, mutta entäpä uustuotanto? Mistä se tulevaisuudessa kustannetaan? Saas nähdä milloin kyseinen palvelu listautuu pörssiin ja vaihtaa huimilla summilla omistajaa, katalogisopimuksineen. Tekijät ovat tietenkin tehneet "huippu"hyvät 50/50 sopimukset kappaleidensa soittotuloista...
Maailmassa ei kuitenkaan ole pulaa tuotannoista. Mielenkiintoista on kuitenkin erään amerikkalaisen lehden mielipidesivustolla ollut kolumni toteutuneista latausmyynneistä. Kaikkien olisi hyvä lukea se ja pohdiskella, mistä se saattaa viestiä. Lyhykäisyydessään viesti oli seuraavanlainen:
"Viime vuonna (2008) tehdyn tutkimuksen mukaan maailmassa oli latauspalveluiden kautta myynnissä 13.000.000 eri musiikkiesitystä. Niistä 10.000.000:aa ei ostanut kukaan. 80% koko myynnin tuloksesta tuli 52.000:lla musiikkiesityksellä!!!"
Aika huimaa, kun vielä otetaan huomioon albumikokonaisuudet. Vain 173.000 tarjolla olevasta 1,23 miljoonasta albumista meni kaupaksi! 85% albumeista ei siis myynyt yhtäkään kopiota... Saattaa tosiaan monen käsitys "Long Tail" -teoriasta kokea pienen mullistuksen.
Myös graafinen esitys erilaisten formaattien myynneistä ajan saatossa on erittäin mielenkiintoinen. Se kuvaa erittäin hyvin latausmyynnin suhdetta fyysisiin kopioihin.
Se mistä tuo kaikki markkinoiden kyllästyminen ja harmaantuminen johtuu, on varmaan mutkikkaampi juttu, mutta minä olen pohtinut syitä ja niiden seuraamuksia seuraavanlaisesti. Aikaa ennen a***tuneja yms. äänite oli dokumentti siitä musiikillisesta osaamisesta mitä taiteilija edustaa. Nykyään suurin osa maailman musiikkituotannoista taitaa olla vain mielikuva siitä, minkälaista musiikillisen osaamisen tasoa artisti ja hänen tuottajansa haluaisivat edustaa.
Miten ihmiset saadaan tulevaisuudessa maksamaan sisällöstä?
Eräät mobiiliteknologiaa kehittävät instanssit tuntuvat saavan väkisinkin tahtonsa läpi ja tulevaisuudessa esim. musiikki jaellaan jonkin laitteen kylkiäisenä. Eräs ystäväni esitti asiasta mielenkiintoisen vertauksen;
"Tilanne on vähän sama, jos joku taho keksisi kuorma-auton ja kuljettaja alkaisi vaatimaan tuotteita ilmaiseksi. Sehän rajoittaa tätä uutta hienoa kuljetusbusinesta aivan liikaa, jos kuljetettavista tuotteistakin pitäisi vielä maksaa..."
Mielenkiintoinen vertaus, mielestäni erittäin osuva.
Toinen mielenkiintoinen tilanne on erään uuden (ilmaisen) kuuntelupalvelun kanssa. Kukaan ei oikein tällä hetkellä tunnu tietävän, miten mahdollinen tuloutus artisteille tapahtuu. Joku sanoi, että se pelastaa musiikkiteollisuuden. Nähtäväksi jää, millä matematiikalla se toteutuu. En jaksa uskoa, että 10€:n kuukausimaksu riittää kattamaan mainostulojen lisäksi kaiken sen musiikin tuotantokustannukset. Aikaisemmin, jos joku on halunnut kuunnella kuukaudessa 10 uutta albumia, niin siihen on mennyt äänitteiden oston myötä helpostikin se 150€. Nyt tuolla 10€:lla saisi siis aivan kaiken ja vähän enemmänkin.
Tietysti suuri osa palvelussa olevasta musiikista on tuottanut hyvät summat levyversioiden myynnillä, mutta entäpä uustuotanto? Mistä se tulevaisuudessa kustannetaan? Saas nähdä milloin kyseinen palvelu listautuu pörssiin ja vaihtaa huimilla summilla omistajaa, katalogisopimuksineen. Tekijät ovat tietenkin tehneet "huippu"hyvät 50/50 sopimukset kappaleidensa soittotuloista...
Maailmassa ei kuitenkaan ole pulaa tuotannoista. Mielenkiintoista on kuitenkin erään amerikkalaisen lehden mielipidesivustolla ollut kolumni toteutuneista latausmyynneistä. Kaikkien olisi hyvä lukea se ja pohdiskella, mistä se saattaa viestiä. Lyhykäisyydessään viesti oli seuraavanlainen:
"Viime vuonna (2008) tehdyn tutkimuksen mukaan maailmassa oli latauspalveluiden kautta myynnissä 13.000.000 eri musiikkiesitystä. Niistä 10.000.000:aa ei ostanut kukaan. 80% koko myynnin tuloksesta tuli 52.000:lla musiikkiesityksellä!!!"
Aika huimaa, kun vielä otetaan huomioon albumikokonaisuudet. Vain 173.000 tarjolla olevasta 1,23 miljoonasta albumista meni kaupaksi! 85% albumeista ei siis myynyt yhtäkään kopiota... Saattaa tosiaan monen käsitys "Long Tail" -teoriasta kokea pienen mullistuksen.
Myös graafinen esitys erilaisten formaattien myynneistä ajan saatossa on erittäin mielenkiintoinen. Se kuvaa erittäin hyvin latausmyynnin suhdetta fyysisiin kopioihin.
Se mistä tuo kaikki markkinoiden kyllästyminen ja harmaantuminen johtuu, on varmaan mutkikkaampi juttu, mutta minä olen pohtinut syitä ja niiden seuraamuksia seuraavanlaisesti. Aikaa ennen a***tuneja yms. äänite oli dokumentti siitä musiikillisesta osaamisesta mitä taiteilija edustaa. Nykyään suurin osa maailman musiikkituotannoista taitaa olla vain mielikuva siitä, minkälaista musiikillisen osaamisen tasoa artisti ja hänen tuottajansa haluaisivat edustaa.
keskiviikko 18. maaliskuuta 2009
Tekniikka ja tekijänoikeudet
Aiheena tekijänoikeudet puhuttavat edelleen ihmisiä päivästä toiseen. Internetin välityksellä tapahtuvassa musiikin jakelussa se tulee varmasti olemaan ongelma vielä pitkään.
Teosto on viimein saanut otettua kantaa erilaisia formaatteja sisältävien äänitteiden julkaisuun. Aiemmin julkaisuista, joissa on useampi levy (DualDisc, CD+DVD ...), mutta jotka sisältävät saman musiikillisen informaation, on pitänyt maksaa nCb-maksut kahteen kertaan. Nyt varmistui, että tällaiset julkaisut katsotaan yhdeksi äänitteeksi ja nCb-maksut maksetaan yhden äänitteen mukaan. MAHTAVAA!!!
Tämä toivottavasti kannustaa tekijöitä hyödyntämään olemassaolevaa teknologiaa. Esimerkiksi John Mellencampin uusi levy on ilmestynyt uudessa CODE-formaatissa. Levy on tavallinen DVD-V -levy, jonka data-osiolta löytyy alkuperäisestä 24bit/96kHz masterista konvertoidut mp3- ym. tiedostot. DVD-osiolla ääni on 24bit/96kHz Linear PCM, huimasti parempi resoluutio kuin CD-A:lla! Tuohon kun olisivat vielä lisänneet 5.1:n, niin olisi koko formaatti täysin hyödynnetty...
Antti Mäkisen uusi levy ilmestyy CD+DTS-CD -pakettina, jossa monikanavaversio on omana levynään DTS-koodattuna. Tämäkin on todella yksinkertaista olemassa olevan teknologian hyödyntämistä, ensimmäiset DTS-MusicDisc -levyt ilmestyivät muistaakseni joskus -95. Tosin kyseinen formaatti ei sitten saanut suurempaa julkisuutta, ehkä juuri monikanavaisten julkaisujen puutteen takia?
Paras puoli tällaisessa sisällöntuotannon kehittämisessä on, että materiaalin jakaminen netin välityksellä vaikeutuu melkein samassa suhteessa tuotteen sisältämän bittimäärän kasvaessa. Vähän aikaa tuotteen "täysi" versio on jollain tapaa kopiosuojattu, koska saadakseen koko tuotteen kuluttajan on todennäköisesti helpompi ostaa se kaupasta :-)
/t
Teosto on viimein saanut otettua kantaa erilaisia formaatteja sisältävien äänitteiden julkaisuun. Aiemmin julkaisuista, joissa on useampi levy (DualDisc, CD+DVD ...), mutta jotka sisältävät saman musiikillisen informaation, on pitänyt maksaa nCb-maksut kahteen kertaan. Nyt varmistui, että tällaiset julkaisut katsotaan yhdeksi äänitteeksi ja nCb-maksut maksetaan yhden äänitteen mukaan. MAHTAVAA!!!
Tämä toivottavasti kannustaa tekijöitä hyödyntämään olemassaolevaa teknologiaa. Esimerkiksi John Mellencampin uusi levy on ilmestynyt uudessa CODE-formaatissa. Levy on tavallinen DVD-V -levy, jonka data-osiolta löytyy alkuperäisestä 24bit/96kHz masterista konvertoidut mp3- ym. tiedostot. DVD-osiolla ääni on 24bit/96kHz Linear PCM, huimasti parempi resoluutio kuin CD-A:lla! Tuohon kun olisivat vielä lisänneet 5.1:n, niin olisi koko formaatti täysin hyödynnetty...
Antti Mäkisen uusi levy ilmestyy CD+DTS-CD -pakettina, jossa monikanavaversio on omana levynään DTS-koodattuna. Tämäkin on todella yksinkertaista olemassa olevan teknologian hyödyntämistä, ensimmäiset DTS-MusicDisc -levyt ilmestyivät muistaakseni joskus -95. Tosin kyseinen formaatti ei sitten saanut suurempaa julkisuutta, ehkä juuri monikanavaisten julkaisujen puutteen takia?
Paras puoli tällaisessa sisällöntuotannon kehittämisessä on, että materiaalin jakaminen netin välityksellä vaikeutuu melkein samassa suhteessa tuotteen sisältämän bittimäärän kasvaessa. Vähän aikaa tuotteen "täysi" versio on jollain tapaa kopiosuojattu, koska saadakseen koko tuotteen kuluttajan on todennäköisesti helpompi ostaa se kaupasta :-)
/t
perjantai 13. maaliskuuta 2009
Kadonneen tilan metsästys, osa 1
Olen todella pitkään haaveillut tilanteesta, että pääsisin äänittämään jossain maailman kuuluisista “ISOISTA” studioista. Kaikessa äänittämiseen ja etenkin monikanavaääneen liittyvissä asioissa eniten merkitsee tila, jossa musisointi tapahtuu. Tietenkin myös laitteet ja niiden käyttäminen merkitsee, mutta millään laitteella ei pysty muuttamaan soittimen luonnetta jälkikäteen. Etenkin rummut kuulostavat aina erilaisilta erilaisissa tiloissa. Ainakin kuvissa monet maailman huippustudioista näyttävät siltä, että akustiikka tarkoittaa muutakin, kuin oikean sävyistä seinäkangasta.
Viimein kaikki tähdet asettuivat oikeille kohdilleen ja sain varattua AIR:n Studio 1:n kokonaiseksi päiväksi (12h). Tarkoituksena on oikein miehissä mennä äänittämään rumpuja ja muuta mieleen tulevaa. Se, mille äänitteelle tuotokset päätyvät, jää nähtäväksi.
Studio 1:ssä on mittatilaustyönä Oxford Street:llä sijainneelle AIR-studio 1:een rakennettu AIR-custom Neve –äänipöytä vm. 1981 (yksi kaikista kolmesta rakennetusta) 31106 etuasteilla. Neven koko historia osoitteessa http://www.airstudios.com/technical/library/nevehistory.shtml.
Mikrofonivalikoima on myös kovin majesteettinen ja “ToyCupboardista” löytyi mm. FAIRChild 670! Uskoisin, että laitekanta on muutenkin varsin kunnioitettava. Mielenkiinnolla odotan… Ainoa kotoa mukaan tuleva laite on DPA:n 5.1-mikrofonin prototyyppi.
Soittotila on talon pienempi halli, kuitenkin 140m2, lääniä siinäkin! Bosendorfer-flyygeli ja Hammond B-3 löytyy soitinvalikoimasta.
Monikanavaääneen vihkiytyneenä olin kuitenkin hieman yllättynyt, että studiossa ei ole 5.1-monitorointia valmiina!!! Se kyllä järjestyy ilman eri hintaa, mutta ilmeisesti maailmallakaan monikanavaisena äänittäminen ei ole kauhean yleistä, koska se ei ole koko ajan valmiudessa. Melko yllättävää ottaen huomioon, että elämme 2000-luvulla ja stereo on 1950-luvun teknologiaa ☺.
Maanantaissa (9.3.) eniten jännittää nähdä, kuinka pieteetillä asiat “suuressa maailmassa” hoidetaan. Ensimmäisestä puhelinsoitosta lähtien asioissa ja niiden hoitamisessa on paistanut läpi todella “professionaali” ote. Kaikki yksityiskohdat ProToolsin I/O-setuppia myöten on sujunut erikseen pyytämättä.
Onnellisten sattumien summaa lisäsi, että Lontoossa asuu suomalainen rumpali Kari Paavola, joka omistaa myös loistavat suomalaiset Kumu:t. Saimme vuokrattua sessioon myös laaturummut.
Kuluneen työrupeaman jälkeen matkustaminen uuteen ympäristöön tuntuu todella mukavalta ja puhdistavalta. Luulisin, että matkalta saa jälleen paljon uusia ideoita ja tuoretta näkemystä omaan tekemiseen.
Sunnuntai 8.3.2009
Viimeinkin kauan odotettu matka (paitsi myöskin naistenpäivä) kohti Lontoota ja AIR-studioa alkoi. Mäkisen Antin kanssa lähdimme Pirkkalan lentoasemalta klo 15:35 lennolla Kööpenhaminaan ja sieltä edelleen Heatrowin kentälle. Kaartamon Esa lähti Helsingistä ja oli etujoukkoina paikalla. Päivän ainoa ohjelma oli hankkiutua perille ja harrastaa filosofistisia kannanottoja.
Maanantai 9.3.2009
"The D-Day" alkoi oikealla englantilaisella aamiaisella hotellin liepeiltä (London Sreet) löytyneestä kahvilasta. Tuollaisella satsilla pärjää raavaampikin mies kohtalaisen pitkään. Loppupäivä mentiinkin sitten salaattilinjalla...
Taksimatka Paddingtonin asemalta AIR-studiolle sujui hartaissa tunnelmissa lievästi jännittyneessä ilmapiirissä. Studiolla meitä vastassa oli assistenttimme Olga Fitzroy ja melkoinen ihmisvilinä. Selvisi, että samaan aikaan Lyndhursthall-studiossa äänitetään Terminator 4:n scorea 100-henkisellä sinfoniaorkesterilla! Ei ollut hämeen hidas tottunut ihan samanlaiseen kuhinaan. Myöhemmin kävi myös ilmi, että Olga on H.M.S Beaglen kapteeni Fitzroyn perillinen suoraan alenevassa polvessa. Huikea juttu!!!
Oli todella ruhtinaallista astua kahta kättä heiluttaen studioon, jossa kaikki oli valmiina odottamassa. Olga oli kytkenyt koko 34:n mikrofonin kattauksen valmiiksi ja pääsimme suoraan aloittamaan rumpujen virityksellä ja oikean paikan hakemisella. Paikka löytyikin varsin helposti huoneen viimeiseltä kolmannekselta, jonka liepeille Olga oli mikrofonit kasannut. Flyygeli oli sitten huoneen keskivaiheilla. Leppoisan pystytyksen jälkeen pääsimme aloittamaan äänitykset rumpalin reisilihaksia vahvistavalla cahonilla.
Heti ensimmäisestä iskusta lähtien huoneen hieno sointi ja pöydän soundin “paksuus” oli kouriin tuntuva. Tilaa lisäsi kaikkeen oikein mielellään, jopa sellaiseen jota olisi muuten pitänyt kovin kuivana… Ensimmäisten raitojen yhteydessä havaittiin, että diskanttisten asioiden välittymisessä on jotain mystistä. Minun PT-mikserin default-panorointi on edessä 100%:a centerissä ja centeristä phantomcenteriin siirryttäessä tilanne muuttui. Olga oli arvellut, että keskikaiuttimen diskantti olisi pimeänä ja näin se tuli sitten todettua varmaksi. Ei muuta kuin puhelinsoitto ja huoltomies oli paikalla ja kaiutin korjattu. Asiallista nopeutta.
Pyysin myös mahdollisuutta kuunnella SACD- tai DVD-A –levyjä, joka myös johti pienimuotoiseen operaatioon. Huoltopäälliköt kävivät oikein miehissä konfiguroimassa monitorikontrollerin, jotta saatiin levyt kuulumaan. Pahoittelin päällikölle säädön määrää, mutta hän oli kanssani samoilla linjoilla. Oli kuulemma jo pari vuotta sitten yrittänyt ajaa joka tarkkaamoon 5.1-valmiutta levyjen toistamiseen! No, toivottavasti suomipojan nillitys auttoi vauhdittamaan kehitystä ☺.
Studion räkissä olleista FAIRChild 660:stä toinen osoittautui varsin huonossa hapessa olevaksi ja jälleen tuli huollon kaveri paikalle. Tässä vaiheessa jäyhä englesmanni-insinööri jo katsoi pikkuisen kieroon ja luulen, että seuraavalla kerralla saattaa huoltomiehet olla lakossa, kun kuulevat että se pilkunn*****a suomesta on tulossa taloon.
Rumpuja kuitenkin päästiin äänittämään ja jopa taiteilija Kaartamo liikuttui toteamaan, että kanttisoundi oli jotain sellaista mitä hänkään ei ollut koskaan kuullut. Toki virveli oli 1920-luvun BlackBeauty, Neven etuaste ja 32254A-kompressori perässä. Ei todellakaan ollut valittamista. Rumpusoundi kuulosti heti kättelyssä mukavan paksulta ja täyteläiseltä. Antin mielestä soittotilan laatu tuntui vaikuttavan myös soittamiseen, koska rumpuja tuntui olevan helppo kontrolloida ja sointi oli miellyttävä.
Parin rumpubiisin jälkeen Esa soitti Bosendorferia ja liikuttui jälleen. Oli kuulemma kevyin flyygeli millän hän on ikinä soittanut. Pelkkä hipaisu tuntui riittävän ja soundi oli kyllä hyvä. Olga oli valinnut hyvät mikkivaihtoehdot ja niillä mentiin. Tosin allekirjoittanut rohkaistui runnomaan ne aika hyvin räkistä löytyneellä Neve 33906J-kompressorilla. Saas nähdä tuliko liioiteltua?
Rumpuäänitysten edistyessä uskaltauduin hieman ekvalisoimaan lähimikkejä. Kyllä noilla laitteilla kelpasikin. Taajuudet (vaihtoehtoja oli rajoitetusti) tuntuivat olevan juuri oikeilla kohdilla ja pienillä jutuilla saavutti helposti vähän “ameriikanlisää”.
Ainoa negatiivinen kokemus oli väsymys, joka iski kellon lähestyessä iltakahdeksaa. Porukka alkoi olemaan jo todella “huonossa hapessa” ja syyksi paljastui studion rikkinäinen ilmastointi. Kärsimme siis hapen puutteesta AIR-studiolla ☺!!!
Tavaroita pakatessamme Olga kertoi olevansa positiivisesti yllättynyt sessiostamme. Kukaan ei juurikaan ollut äänittänyt studiossa monikanavaista musiikkia albumijulkaisuun, leffapuolelle kylläkin. Hän piti lähtökohtaa oikein mielenkiintoisena ja avarakatseisena. Sekös lämmitti mieltä.
Päivän lähestyessä loppuaan eniten alkoi harmittamaan, että en ollut varannut toista päivää. Nyt kun oli päästy hyvään vauhtiin, olisi seuraavanakin päivänä saanut vielä taatusti paljon aikaan. Nälkä tietysti kasvaa aina syödessä ja tämähän olikin vain tällainen “tekninen ristiretki” ja tutustumismatka. Kolmen kappaleen rummut, vähän perkussioita ja yhden kappaleen flyygeli oli kuitenkin saalis, jota en uskaltanut odottaa edes villeimmissä kuvitelmissa.
Työryhmällä päädyimme lopputulokseen, että vaikka pankkiryöstön avulla toteutamme matkan uudelleen ja teemmme albumillisen pohjaraitoja tuossa mainioissa studiossa. Olga sanoi, että suuri osa Lontoon isoista pajoista on laittanut laudat oviin, joten toivotaan että AIR-studioilla riittää asiakkaita ja pääsemme vielä sinne äänittämään.
/t
Viimein kaikki tähdet asettuivat oikeille kohdilleen ja sain varattua AIR:n Studio 1:n kokonaiseksi päiväksi (12h). Tarkoituksena on oikein miehissä mennä äänittämään rumpuja ja muuta mieleen tulevaa. Se, mille äänitteelle tuotokset päätyvät, jää nähtäväksi.
Studio 1:ssä on mittatilaustyönä Oxford Street:llä sijainneelle AIR-studio 1:een rakennettu AIR-custom Neve –äänipöytä vm. 1981 (yksi kaikista kolmesta rakennetusta) 31106 etuasteilla. Neven koko historia osoitteessa http://www.airstudios.com/technical/library/nevehistory.shtml.
Mikrofonivalikoima on myös kovin majesteettinen ja “ToyCupboardista” löytyi mm. FAIRChild 670! Uskoisin, että laitekanta on muutenkin varsin kunnioitettava. Mielenkiinnolla odotan… Ainoa kotoa mukaan tuleva laite on DPA:n 5.1-mikrofonin prototyyppi.
Soittotila on talon pienempi halli, kuitenkin 140m2, lääniä siinäkin! Bosendorfer-flyygeli ja Hammond B-3 löytyy soitinvalikoimasta.
Monikanavaääneen vihkiytyneenä olin kuitenkin hieman yllättynyt, että studiossa ei ole 5.1-monitorointia valmiina!!! Se kyllä järjestyy ilman eri hintaa, mutta ilmeisesti maailmallakaan monikanavaisena äänittäminen ei ole kauhean yleistä, koska se ei ole koko ajan valmiudessa. Melko yllättävää ottaen huomioon, että elämme 2000-luvulla ja stereo on 1950-luvun teknologiaa ☺.
Maanantaissa (9.3.) eniten jännittää nähdä, kuinka pieteetillä asiat “suuressa maailmassa” hoidetaan. Ensimmäisestä puhelinsoitosta lähtien asioissa ja niiden hoitamisessa on paistanut läpi todella “professionaali” ote. Kaikki yksityiskohdat ProToolsin I/O-setuppia myöten on sujunut erikseen pyytämättä.
Onnellisten sattumien summaa lisäsi, että Lontoossa asuu suomalainen rumpali Kari Paavola, joka omistaa myös loistavat suomalaiset Kumu:t. Saimme vuokrattua sessioon myös laaturummut.
Kuluneen työrupeaman jälkeen matkustaminen uuteen ympäristöön tuntuu todella mukavalta ja puhdistavalta. Luulisin, että matkalta saa jälleen paljon uusia ideoita ja tuoretta näkemystä omaan tekemiseen.
Sunnuntai 8.3.2009
Viimeinkin kauan odotettu matka (paitsi myöskin naistenpäivä) kohti Lontoota ja AIR-studioa alkoi. Mäkisen Antin kanssa lähdimme Pirkkalan lentoasemalta klo 15:35 lennolla Kööpenhaminaan ja sieltä edelleen Heatrowin kentälle. Kaartamon Esa lähti Helsingistä ja oli etujoukkoina paikalla. Päivän ainoa ohjelma oli hankkiutua perille ja harrastaa filosofistisia kannanottoja.
Maanantai 9.3.2009
"The D-Day" alkoi oikealla englantilaisella aamiaisella hotellin liepeiltä (London Sreet) löytyneestä kahvilasta. Tuollaisella satsilla pärjää raavaampikin mies kohtalaisen pitkään. Loppupäivä mentiinkin sitten salaattilinjalla...Taksimatka Paddingtonin asemalta AIR-studiolle sujui hartaissa tunnelmissa lievästi jännittyneessä ilmapiirissä. Studiolla meitä vastassa oli assistenttimme Olga Fitzroy ja melkoinen ihmisvilinä. Selvisi, että samaan aikaan Lyndhursthall-studiossa äänitetään Terminator 4:n scorea 100-henkisellä sinfoniaorkesterilla! Ei ollut hämeen hidas tottunut ihan samanlaiseen kuhinaan. Myöhemmin kävi myös ilmi, että Olga on H.M.S Beaglen kapteeni Fitzroyn perillinen suoraan alenevassa polvessa. Huikea juttu!!!
Oli todella ruhtinaallista astua kahta kättä heiluttaen studioon, jossa kaikki oli valmiina odottamassa. Olga oli kytkenyt koko 34:n mikrofonin kattauksen valmiiksi ja pääsimme suoraan aloittamaan rumpujen virityksellä ja oikean paikan hakemisella. Paikka löytyikin varsin helposti huoneen viimeiseltä kolmannekselta, jonka liepeille Olga oli mikrofonit kasannut. Flyygeli oli sitten huoneen keskivaiheilla. Leppoisan pystytyksen jälkeen pääsimme aloittamaan äänitykset rumpalin reisilihaksia vahvistavalla cahonilla.
Heti ensimmäisestä iskusta lähtien huoneen hieno sointi ja pöydän soundin “paksuus” oli kouriin tuntuva. Tilaa lisäsi kaikkeen oikein mielellään, jopa sellaiseen jota olisi muuten pitänyt kovin kuivana… Ensimmäisten raitojen yhteydessä havaittiin, että diskanttisten asioiden välittymisessä on jotain mystistä. Minun PT-mikserin default-panorointi on edessä 100%:a centerissä ja centeristä phantomcenteriin siirryttäessä tilanne muuttui. Olga oli arvellut, että keskikaiuttimen diskantti olisi pimeänä ja näin se tuli sitten todettua varmaksi. Ei muuta kuin puhelinsoitto ja huoltomies oli paikalla ja kaiutin korjattu. Asiallista nopeutta.Pyysin myös mahdollisuutta kuunnella SACD- tai DVD-A –levyjä, joka myös johti pienimuotoiseen operaatioon. Huoltopäälliköt kävivät oikein miehissä konfiguroimassa monitorikontrollerin, jotta saatiin levyt kuulumaan. Pahoittelin päällikölle säädön määrää, mutta hän oli kanssani samoilla linjoilla. Oli kuulemma jo pari vuotta sitten yrittänyt ajaa joka tarkkaamoon 5.1-valmiutta levyjen toistamiseen! No, toivottavasti suomipojan nillitys auttoi vauhdittamaan kehitystä ☺.
Studion räkissä olleista FAIRChild 660:stä toinen osoittautui varsin huonossa hapessa olevaksi ja jälleen tuli huollon kaveri paikalle. Tässä vaiheessa jäyhä englesmanni-insinööri jo katsoi pikkuisen kieroon ja luulen, että seuraavalla kerralla saattaa huoltomiehet olla lakossa, kun kuulevat että se pilkunn*****a suomesta on tulossa taloon.
Rumpuja kuitenkin päästiin äänittämään ja jopa taiteilija Kaartamo liikuttui toteamaan, että kanttisoundi oli jotain sellaista mitä hänkään ei ollut koskaan kuullut. Toki virveli oli 1920-luvun BlackBeauty, Neven etuaste ja 32254A-kompressori perässä. Ei todellakaan ollut valittamista. Rumpusoundi kuulosti heti kättelyssä mukavan paksulta ja täyteläiseltä. Antin mielestä soittotilan laatu tuntui vaikuttavan myös soittamiseen, koska rumpuja tuntui olevan helppo kontrolloida ja sointi oli miellyttävä.
Parin rumpubiisin jälkeen Esa soitti Bosendorferia ja liikuttui jälleen. Oli kuulemma kevyin flyygeli millän hän on ikinä soittanut. Pelkkä hipaisu tuntui riittävän ja soundi oli kyllä hyvä. Olga oli valinnut hyvät mikkivaihtoehdot ja niillä mentiin. Tosin allekirjoittanut rohkaistui runnomaan ne aika hyvin räkistä löytyneellä Neve 33906J-kompressorilla. Saas nähdä tuliko liioiteltua?Rumpuäänitysten edistyessä uskaltauduin hieman ekvalisoimaan lähimikkejä. Kyllä noilla laitteilla kelpasikin. Taajuudet (vaihtoehtoja oli rajoitetusti) tuntuivat olevan juuri oikeilla kohdilla ja pienillä jutuilla saavutti helposti vähän “ameriikanlisää”.
Ainoa negatiivinen kokemus oli väsymys, joka iski kellon lähestyessä iltakahdeksaa. Porukka alkoi olemaan jo todella “huonossa hapessa” ja syyksi paljastui studion rikkinäinen ilmastointi. Kärsimme siis hapen puutteesta AIR-studiolla ☺!!!
Tavaroita pakatessamme Olga kertoi olevansa positiivisesti yllättynyt sessiostamme. Kukaan ei juurikaan ollut äänittänyt studiossa monikanavaista musiikkia albumijulkaisuun, leffapuolelle kylläkin. Hän piti lähtökohtaa oikein mielenkiintoisena ja avarakatseisena. Sekös lämmitti mieltä.
Päivän lähestyessä loppuaan eniten alkoi harmittamaan, että en ollut varannut toista päivää. Nyt kun oli päästy hyvään vauhtiin, olisi seuraavanakin päivänä saanut vielä taatusti paljon aikaan. Nälkä tietysti kasvaa aina syödessä ja tämähän olikin vain tällainen “tekninen ristiretki” ja tutustumismatka. Kolmen kappaleen rummut, vähän perkussioita ja yhden kappaleen flyygeli oli kuitenkin saalis, jota en uskaltanut odottaa edes villeimmissä kuvitelmissa.
Työryhmällä päädyimme lopputulokseen, että vaikka pankkiryöstön avulla toteutamme matkan uudelleen ja teemmme albumillisen pohjaraitoja tuossa mainioissa studiossa. Olga sanoi, että suuri osa Lontoon isoista pajoista on laittanut laudat oviin, joten toivotaan että AIR-studioilla riittää asiakkaita ja pääsemme vielä sinne äänittämään.
/t
torstai 9. lokakuuta 2008
Kierrätä hyvä yhtiö, kierrätä...
Kierrätys ja muut hienot ympäristöpoliittiset asiathan kuuluvat oleellisesti tähän ilmastonmuutosaikaan. Ehkäpä musiikkiteollisuus onkin ollut kaiken aikaa suuri edelläkävijä... Esimerkkinä voidaan käyttää erästä nimeltämainitsematonta englantilaista “poika”-bändiä. Pohdiskelu ei perustu faktoihin, vaan on täysin fiktiivistä mahdollisuuksien pyörittelyä.
Yhtye X julkaisi ensimmäisen äänitteensä 60-luvun alussa, monona. Seuraavaksi oli vuorossa viimeisin teknologinen mullistus, stereo. Levy-yhtiö sai myytyä samat tuotteet kuluttajille uudelleen, tällä kertaa laajana stereoversiona.
Seuraava muutos tuli 80-luvun alussa, CD:n ilmestyessä markkinoille. Taas levy-yhtiö sai myytyä kuluttajille saman stereotuotteen (2. kerta) vain eri formaatissa. Ja kassakoneet kilisi... Laatu tosin hieman huononi, mutta pakkauksen "kätevyyden" vuoksi ihmiset hyväksyivät muutoksen.
90-luvulla ilmestyi CD-versiot uudelleenmasteroituna, koska CD:n laatu oli parantunut. Nyt levy-yhtiö sai myytyä (3. kerta) saman stereotuotteen “pikkuisen eri väriseen pakkaukseen käärittynä”. Taas levy-yhtiön myyntitykit paukutteli henkseleitä... Hyvä ME!
iTunesin ja vastaavien kauppojen myötä sama stereotuote myydään kuluttajille mp3:na (4. kerta). Tosin tässä kohtaa jo kuluttajien lanseeraamat vertaisverkot käyvät kuumempina, kuin yhtiöiden kassakoneet...
Nyt levy-yhtiöt yrittävät kytkeä sisällön (yhtye X:n levy vuodelta -62) johonkin mobiililaitteen kylkiäiseksi. Silloin siis sama stereotuote myytäisiin kuluttajalle jo VIIDENTEEN kertaan. Toisaalta tuota voi myös kutsua nerokkaaksi myynniksi, kuten hiekoitussepelin myyntiä Saharan alueelle…
Kuluttajatuotteen teknisen laadun kehittyminen ei olekaan ollut yhtä juhlavaa. Vinyyli -> CD -> mp3...
Minäkin ajattelin pienentää omaa ekologista jalanjälkeä, joten aloin haalimaan vähän iäkkäämpiä työjuhtia. Stereoon en sentään palaa :-)
/t
Yhtye X julkaisi ensimmäisen äänitteensä 60-luvun alussa, monona. Seuraavaksi oli vuorossa viimeisin teknologinen mullistus, stereo. Levy-yhtiö sai myytyä samat tuotteet kuluttajille uudelleen, tällä kertaa laajana stereoversiona.
Seuraava muutos tuli 80-luvun alussa, CD:n ilmestyessä markkinoille. Taas levy-yhtiö sai myytyä kuluttajille saman stereotuotteen (2. kerta) vain eri formaatissa. Ja kassakoneet kilisi... Laatu tosin hieman huononi, mutta pakkauksen "kätevyyden" vuoksi ihmiset hyväksyivät muutoksen.
90-luvulla ilmestyi CD-versiot uudelleenmasteroituna, koska CD:n laatu oli parantunut. Nyt levy-yhtiö sai myytyä (3. kerta) saman stereotuotteen “pikkuisen eri väriseen pakkaukseen käärittynä”. Taas levy-yhtiön myyntitykit paukutteli henkseleitä... Hyvä ME!
iTunesin ja vastaavien kauppojen myötä sama stereotuote myydään kuluttajille mp3:na (4. kerta). Tosin tässä kohtaa jo kuluttajien lanseeraamat vertaisverkot käyvät kuumempina, kuin yhtiöiden kassakoneet...
Nyt levy-yhtiöt yrittävät kytkeä sisällön (yhtye X:n levy vuodelta -62) johonkin mobiililaitteen kylkiäiseksi. Silloin siis sama stereotuote myytäisiin kuluttajalle jo VIIDENTEEN kertaan. Toisaalta tuota voi myös kutsua nerokkaaksi myynniksi, kuten hiekoitussepelin myyntiä Saharan alueelle…
Kuluttajatuotteen teknisen laadun kehittyminen ei olekaan ollut yhtä juhlavaa. Vinyyli -> CD -> mp3...
Minäkin ajattelin pienentää omaa ekologista jalanjälkeä, joten aloin haalimaan vähän iäkkäämpiä työjuhtia. Stereoon en sentään palaa :-)
/t
sunnuntai 25. toukokuuta 2008
Musiikkiteknologia ja kuluttajat
Nyt se on sitten tehty.
Olen jo pitkään suunnitellut "jalkautumista" kuluttajien pariin esittelemään omia mielipiteitä ja mieltymyksiä äänestä ja etenkin tilaäänestä. Nyt se viimeinkin toteutui Hyvän Tuulen Messuilla jämsässä, jonne 5piste1.fi lähti edustamaan monikanavaäänitteitä. Tilaääni ja etenkin 5.1 on itselle tullut jotenkin päivänselväksi asiaksi, joten oli erittäin hyödyllistä käydä kuluttajien parissa keräämässä maanpinnalle palauttavia kommentteja. Yllättävintä reissussa oli kuitenkin liki päinvastainen lopputulos. Päättelyni asioiden tilasta ei välttämättä ole kovinkaan harhautuneita.
Paikallinen kodinkoneliike Kone-Center, kaiutinvalmistaja Profel ja esitystekniikkan keskittynyt Discofix olivat rakentaneet messuosaston, jonka yksi osa oli kalustettu olohuoneeksi kotiteatterilaitteineen. Televisiona oli Philipsin uusin "Ambilight"-televisio, soittimena PS3 ja kaiuttimina Profelin Nuovoista ja PA31:stä koottu 5.1-setti asianmukaisella subwooferilla. Setti ei ollut todellakaan speksien mukainen (5 samanlaista kaiutinta), mutta sen soundi meluisassa messuympäristössä ylitti kaikki odotukseni. Kytkennän jälkeen tarkistimme kohinalla, että kaikista kanavista tulee suunnilleen yhtä lujaa ja suunnilleen samalla soundilla, sekä säädimme Lfe-kanavan kuuntelemalla eri äänitteitä. Ja siinä kaikki. Sekä omat, että hyvinä referensseinä pitämäni äänitteet kuulostivat juuri samalta, kuin tutussa MixRoomin kuuntelussa.
En ollut suunnitellut esitystä valmiiksi, vaan ajattelin mennä fiilispohjalta tilanteen mukaan. Olin tehnyt kuitenkin esitystä varten DVD:n (video), joka sisälsi kolme kappaletta kolmessa eri ääniformaatissa (2.0 PCM, 5.1 Dolby Digital ja 5.1 DTS) sekä kuvan teksteineen. Ei kuitenkaan mitään liikkuvaa kuvaa. Esityskappaleina toimivat Hoedown-yhtyeen kappaleet "Sweet Rose" ja "To the Bone" sekä Antti Mäkisen teos "WaterPlay". Kiitoksia artisteille esitysluvasta. Hoedownin kappaleet on julkaistu viime vuonna CD:llä, mutta kuten asiaa paremmin tuntevat tietänevät, minulla on kaikesta kuitenkin 5.1-versiot... Antin teos on vielä julkaisematon, mutta toivottavasti myöhemmin tänä vuonna saadaan jotain myyntiinkin. Heti ensimmäisestä esityskerrasta lähtien kävi selväksi, että stereon ja 5.1:n ero on VALTAVA. Ja sen näköjään myönsivät paatuneimmatkin rokkikukotkin :-). Ero näyttää jopa kumuloituvan, mitä vaativimpiin olosuhteisiin mennään. Ja mitä hiljempaa kuunnellaan.
Mainitessani kuulijoille, että kyseessä on todella vanha formaatti nimeltä DVD-video, hämmästys oli varsin suuri. Miksi siis edelleen kaikki levyt julkaistaan vain CD:nä? Yritinkin kysyä ihmisiltä perustetta CD:n käyttämiselle julkaisuformaattina, mutta yksikään ei osannut sanoa siihen mitään perustetta. Kukaan ei edes sanonut edes omistavansa pelkästään CD-soitinta... Muutama herrasmies jopa sanoi odottaneensa, että tällaisia monikanavatekniikkaa hyödyntäviä levyjä alkaisi tulemaan markkinoille enemmänkin. Kyllä ihmiset näköjään ovat edelleen valmiita OSTAMAAN fyysisen tuotteen, jos se vaan tarjoaa tarpeeksi vastinetta rahalle.
Mieleen hiipi ajatus, että valittaessaan yhdenmukaisen formaatin puuttumista ym. muita syitä luetellessaan musiikkiteknologit ja musiikkibusiness taitavat vältellä sitä vaikeinta kysymystä. Riittääkö nykyisen sisällöntuotannon taso edes olemassaoleville formaateille (DVD:t, SACD, BlueRay)? Ainakin toteamus kysynnän puuttumisesta tuli tällä hyvin pienellä otannalla kumottua heti intron ekalla tahdilla.
Tämä oli kaikenkaikkiaan hyvä viikonloppu. Sain taas runsaasti uskoa tulevaan ja siihen, että olen valinnut oikean tien keskittyessäni 5.1:n suomiin mahdollisuuksiin. Alan tosissani puuhaamaan pitkään mielessäni kytenyttä 5.1-tapahtumaa. Paikkakin on jo tiedossa :-)
/t
Ps. "The truth is out there", eli vapaasti suomennettuna: tuolla ulkona on vielä valloittamattomia markkinoita!!!
Olen jo pitkään suunnitellut "jalkautumista" kuluttajien pariin esittelemään omia mielipiteitä ja mieltymyksiä äänestä ja etenkin tilaäänestä. Nyt se viimeinkin toteutui Hyvän Tuulen Messuilla jämsässä, jonne 5piste1.fi lähti edustamaan monikanavaäänitteitä. Tilaääni ja etenkin 5.1 on itselle tullut jotenkin päivänselväksi asiaksi, joten oli erittäin hyödyllistä käydä kuluttajien parissa keräämässä maanpinnalle palauttavia kommentteja. Yllättävintä reissussa oli kuitenkin liki päinvastainen lopputulos. Päättelyni asioiden tilasta ei välttämättä ole kovinkaan harhautuneita.
Paikallinen kodinkoneliike Kone-Center, kaiutinvalmistaja Profel ja esitystekniikkan keskittynyt Discofix olivat rakentaneet messuosaston, jonka yksi osa oli kalustettu olohuoneeksi kotiteatterilaitteineen. Televisiona oli Philipsin uusin "Ambilight"-televisio, soittimena PS3 ja kaiuttimina Profelin Nuovoista ja PA31:stä koottu 5.1-setti asianmukaisella subwooferilla. Setti ei ollut todellakaan speksien mukainen (5 samanlaista kaiutinta), mutta sen soundi meluisassa messuympäristössä ylitti kaikki odotukseni. Kytkennän jälkeen tarkistimme kohinalla, että kaikista kanavista tulee suunnilleen yhtä lujaa ja suunnilleen samalla soundilla, sekä säädimme Lfe-kanavan kuuntelemalla eri äänitteitä. Ja siinä kaikki. Sekä omat, että hyvinä referensseinä pitämäni äänitteet kuulostivat juuri samalta, kuin tutussa MixRoomin kuuntelussa.
En ollut suunnitellut esitystä valmiiksi, vaan ajattelin mennä fiilispohjalta tilanteen mukaan. Olin tehnyt kuitenkin esitystä varten DVD:n (video), joka sisälsi kolme kappaletta kolmessa eri ääniformaatissa (2.0 PCM, 5.1 Dolby Digital ja 5.1 DTS) sekä kuvan teksteineen. Ei kuitenkaan mitään liikkuvaa kuvaa. Esityskappaleina toimivat Hoedown-yhtyeen kappaleet "Sweet Rose" ja "To the Bone" sekä Antti Mäkisen teos "WaterPlay". Kiitoksia artisteille esitysluvasta. Hoedownin kappaleet on julkaistu viime vuonna CD:llä, mutta kuten asiaa paremmin tuntevat tietänevät, minulla on kaikesta kuitenkin 5.1-versiot... Antin teos on vielä julkaisematon, mutta toivottavasti myöhemmin tänä vuonna saadaan jotain myyntiinkin. Heti ensimmäisestä esityskerrasta lähtien kävi selväksi, että stereon ja 5.1:n ero on VALTAVA. Ja sen näköjään myönsivät paatuneimmatkin rokkikukotkin :-). Ero näyttää jopa kumuloituvan, mitä vaativimpiin olosuhteisiin mennään. Ja mitä hiljempaa kuunnellaan.
Mainitessani kuulijoille, että kyseessä on todella vanha formaatti nimeltä DVD-video, hämmästys oli varsin suuri. Miksi siis edelleen kaikki levyt julkaistaan vain CD:nä? Yritinkin kysyä ihmisiltä perustetta CD:n käyttämiselle julkaisuformaattina, mutta yksikään ei osannut sanoa siihen mitään perustetta. Kukaan ei edes sanonut edes omistavansa pelkästään CD-soitinta... Muutama herrasmies jopa sanoi odottaneensa, että tällaisia monikanavatekniikkaa hyödyntäviä levyjä alkaisi tulemaan markkinoille enemmänkin. Kyllä ihmiset näköjään ovat edelleen valmiita OSTAMAAN fyysisen tuotteen, jos se vaan tarjoaa tarpeeksi vastinetta rahalle.
Mieleen hiipi ajatus, että valittaessaan yhdenmukaisen formaatin puuttumista ym. muita syitä luetellessaan musiikkiteknologit ja musiikkibusiness taitavat vältellä sitä vaikeinta kysymystä. Riittääkö nykyisen sisällöntuotannon taso edes olemassaoleville formaateille (DVD:t, SACD, BlueRay)? Ainakin toteamus kysynnän puuttumisesta tuli tällä hyvin pienellä otannalla kumottua heti intron ekalla tahdilla.
Tämä oli kaikenkaikkiaan hyvä viikonloppu. Sain taas runsaasti uskoa tulevaan ja siihen, että olen valinnut oikean tien keskittyessäni 5.1:n suomiin mahdollisuuksiin. Alan tosissani puuhaamaan pitkään mielessäni kytenyttä 5.1-tapahtumaa. Paikkakin on jo tiedossa :-)
/t
Ps. "The truth is out there", eli vapaasti suomennettuna: tuolla ulkona on vielä valloittamattomia markkinoita!!!
tiistai 20. toukokuuta 2008
Kehityksen edistystä
Se olikin jo tehty. Siis tuossa edellisessä vuodatuksessa pohdiskelemani kuvio siitä, että puoli levyä ilmaiseksi nettiiin ja sitten monipuolisempi versio tuotteesta suoraan kuluttajille. Nine Inch Nails -orkesteri on tehnyt sen levyllä Ghosts (http://ghosts.nin.com/main/order_options) ja uutta pukkaa perään. Asiallista teknologian ja mahdollisuuksien hyödyntämistä.
Pitää rehellisyyden nimissä todeta, että en kyllä tiennyt asiasta, niin huonosti olen seurannut eri artistien julkaisuja. Enemmän aikaa interwebin ääressä, sitähän se vain vaatii.
/t
Pitää rehellisyyden nimissä todeta, että en kyllä tiennyt asiasta, niin huonosti olen seurannut eri artistien julkaisuja. Enemmän aikaa interwebin ääressä, sitähän se vain vaatii.
/t
"Maailma muuttuu, Eskoseni"
"Mpeg4 -soittimet menevät kuin kuumille kiville..." "Metallicaa ilmaiseksi internetistä..."
Tuossa muutama viime aikojen uutisointi, joka on jäänyt mietityttämään pientä audioalan sekatyömiestä. Kaikki sisällön myynti alati kehittyviin mobiiliviihdyttimiin alkaa enemmän ja enemmän keskittymään pelkästään internettiin. Laitteiden suorituskyky kasvaa vauhdilla ja kohta pelkän äänen soittimeen lataaminen ei taida olla enää kovin muodikasta. Mpeg4-soittimet kun taitavat kohta pyörittää jo melko korkeatasoista kuvaakin... Miten musiikkiteollisuus pärjää alati kiristyvässä viihdeteollisuuden kilpailussa kuluttajien huomiosta? Ja ennen kaikkea, euroista (/taaloista).
Kaiken aikaa laitteistolobbarit supattavat tuotantoportaisiin ajatusta siitä, että missä ihmiset sitä musiikkia kuluttavat ts. kuuntelevat. Pitää olla helppoo ladata se matsku nopeesti. Yeah, right. Se, että jotkut haluavat kuljettaa sitä mukanaan joka paikkaan, ei tarkoita että se olisi ainoa paikka / media. Helppokäyttöisyyden lisäksi olisi hyvä tajuta, että MISSÄ KAIKISSA paikoissa ihminen tosiaan voi sitä musiikkia kuluttaa. On iPodit ja muut MP3-vatkaimet, tietokoneet, kotiteatterit... Ehkä tuotteen versioitakin voisi olla enemmän???
Kuitenkin tästä huolimatta edelleen suurin osa levy-yhtiöistä ja muista musiikkia julkaisevista tahoista keskittyvät pelkästään mobiilimarkkinoihin ja sisällön sitomiseen laitteisiin tai palveluihin. Tulee mieleen ori, jolle on laitettu silmälaput päähän... Jotenkin minusta tuntuu, että jos musiikki jaellaan pelkästään netissä, saa tekijänoikeuksille todellakin heittää hyvästit. Jotkut tosin yrittävät edelleen sitoa kuluttajaa fyysiseen tuotteeseen lisäämällä levykoteloon T-paidan tai julisteen. Äänitettä myytäessä, no just joo. Toisaalta tuntuu, että huumoriksi tarkoitetun Pantteri-mainoksen "rokkarit" on todella nallin päällä julistaessaan "...kun noi CD:t ja mp3:t on niin vanhanaikaisia...".
Tähän väliin on taas pakko laittaa vähän huonoja esimerkkejä.
Äänitallenneteknologiaa vuodelta 1982.
Tuollaista oli siis mobiiliviestinteknologia vuonna 1984. Melko painavaa. Toisaalta, jos salkun verhoilisi nätillä Marimekon kukkakankaalla, niin voisi vielä markkinoita löytyä. Verkosta en kyllä tiedä...
Mielenkiintoinen ajatusmalli on mielestäni myös tuo Metallican tarjoama "ilmaiseksi netissä". Sehän sotii kaikkea sitä vastaan, missä nykyiset levyjen julkaisijat näkevät enää valoa. Oletetaan, että kaikilla artisteilla olisi CD-/mp3-tasoista tuotetta monipuolisempi tuote tarjolla ja kaikki laittaisivat markkinointimielessä osan levyn kappaleista stereoversioina nettiin ilmaiseksi ladattavaksi. Kerrassaan loistavaa markkinointia!!! Miten kävisi kaikkien download-musaa myyvien liikkeiden? Sitten vaan monipuolisempi paketti T-paitoineen jne. postimyyntiin... Kohtahan kaikilla isoilla ja vähän pienemmilläkin artisteilla alkaa olemaan omat nettimyymälät. Äänitteen tekeminen on demokratisoitunut kotitietokoneiden myötä jo ajat sitten, mutta näyttää se käyvän jakelullekin.
Eräässä keskustelussa tuli ilmi mielenkiintoinen seikka. Mikäli omistat tietokoneellasi tai jollain muulla soittimella / kovalevyllä netistä ostamaasi musiikkia, sanotaanko vaikka 500 albumia, se tekee latauksien arvoksi noin 5000€:a. Mikäli laitteisto / kovalevy tuhoutuu tapaturmaisesti, mikään vakuutus ei korvaa menetettyä sisältöä, vielä. Mutta mikäli tuhoutuneet levyt ovat olleet fyysisiä tuotteita hyllyssä / varastossa, niin silloin vakuutus kyllä korvaa. Mielenkiintoista. Edelleen tuntuu ainakin jokin peruste olevan fyysiselle tuotteelle. Sitä puoltaa myös taannoisessa Aamulehdessä ollut kolumni, jossa puhuttiin konkreettisen tuotteen puolesta pelkkää ladattua 1-0-virtaa vastaan.
Kummallisinta tämän kaiken teknologisen kehityksen keskellä on teknisen sisällöntuotannon paha jälkeenjääneisyys ja innovatiivisen tuotekehittelyn pysähtyminen jonnekin 70-luvulle. Jo vuonna 1972 yhtye nimeltä Pink Floyd teki legendaksi muodostuneen albumin Dark Side Of The Moon. En ole kuullut ensimmäistä quadrophonista versiota, mutta ainakin 5.1-versio saattaa levyn mielestäni sen oikeaan kuulokuvaan. Siis siihen, jota kaverit jo 70-luvulla miettivät...
Kaikki teknologia monipuolisemman tuotteen tekemiseen on olemassa. Mutta onko kysyntää? Vai eikö ole tarjontaa? No, yritän ainakin kantaa korteni tarjonnan kekoon omassa levykaupassani:
www.5piste1.fi
Tuossa muutama viime aikojen uutisointi, joka on jäänyt mietityttämään pientä audioalan sekatyömiestä. Kaikki sisällön myynti alati kehittyviin mobiiliviihdyttimiin alkaa enemmän ja enemmän keskittymään pelkästään internettiin. Laitteiden suorituskyky kasvaa vauhdilla ja kohta pelkän äänen soittimeen lataaminen ei taida olla enää kovin muodikasta. Mpeg4-soittimet kun taitavat kohta pyörittää jo melko korkeatasoista kuvaakin... Miten musiikkiteollisuus pärjää alati kiristyvässä viihdeteollisuuden kilpailussa kuluttajien huomiosta? Ja ennen kaikkea, euroista (/taaloista).
Kaiken aikaa laitteistolobbarit supattavat tuotantoportaisiin ajatusta siitä, että missä ihmiset sitä musiikkia kuluttavat ts. kuuntelevat. Pitää olla helppoo ladata se matsku nopeesti. Yeah, right. Se, että jotkut haluavat kuljettaa sitä mukanaan joka paikkaan, ei tarkoita että se olisi ainoa paikka / media. Helppokäyttöisyyden lisäksi olisi hyvä tajuta, että MISSÄ KAIKISSA paikoissa ihminen tosiaan voi sitä musiikkia kuluttaa. On iPodit ja muut MP3-vatkaimet, tietokoneet, kotiteatterit... Ehkä tuotteen versioitakin voisi olla enemmän???
Kuitenkin tästä huolimatta edelleen suurin osa levy-yhtiöistä ja muista musiikkia julkaisevista tahoista keskittyvät pelkästään mobiilimarkkinoihin ja sisällön sitomiseen laitteisiin tai palveluihin. Tulee mieleen ori, jolle on laitettu silmälaput päähän... Jotenkin minusta tuntuu, että jos musiikki jaellaan pelkästään netissä, saa tekijänoikeuksille todellakin heittää hyvästit. Jotkut tosin yrittävät edelleen sitoa kuluttajaa fyysiseen tuotteeseen lisäämällä levykoteloon T-paidan tai julisteen. Äänitettä myytäessä, no just joo. Toisaalta tuntuu, että huumoriksi tarkoitetun Pantteri-mainoksen "rokkarit" on todella nallin päällä julistaessaan "...kun noi CD:t ja mp3:t on niin vanhanaikaisia...".
Tähän väliin on taas pakko laittaa vähän huonoja esimerkkejä.
Äänitallenneteknologiaa vuodelta 1982.
Tuollaista oli siis mobiiliviestinteknologia vuonna 1984. Melko painavaa. Toisaalta, jos salkun verhoilisi nätillä Marimekon kukkakankaalla, niin voisi vielä markkinoita löytyä. Verkosta en kyllä tiedä...
Mielenkiintoinen ajatusmalli on mielestäni myös tuo Metallican tarjoama "ilmaiseksi netissä". Sehän sotii kaikkea sitä vastaan, missä nykyiset levyjen julkaisijat näkevät enää valoa. Oletetaan, että kaikilla artisteilla olisi CD-/mp3-tasoista tuotetta monipuolisempi tuote tarjolla ja kaikki laittaisivat markkinointimielessä osan levyn kappaleista stereoversioina nettiin ilmaiseksi ladattavaksi. Kerrassaan loistavaa markkinointia!!! Miten kävisi kaikkien download-musaa myyvien liikkeiden? Sitten vaan monipuolisempi paketti T-paitoineen jne. postimyyntiin... Kohtahan kaikilla isoilla ja vähän pienemmilläkin artisteilla alkaa olemaan omat nettimyymälät. Äänitteen tekeminen on demokratisoitunut kotitietokoneiden myötä jo ajat sitten, mutta näyttää se käyvän jakelullekin.
Eräässä keskustelussa tuli ilmi mielenkiintoinen seikka. Mikäli omistat tietokoneellasi tai jollain muulla soittimella / kovalevyllä netistä ostamaasi musiikkia, sanotaanko vaikka 500 albumia, se tekee latauksien arvoksi noin 5000€:a. Mikäli laitteisto / kovalevy tuhoutuu tapaturmaisesti, mikään vakuutus ei korvaa menetettyä sisältöä, vielä. Mutta mikäli tuhoutuneet levyt ovat olleet fyysisiä tuotteita hyllyssä / varastossa, niin silloin vakuutus kyllä korvaa. Mielenkiintoista. Edelleen tuntuu ainakin jokin peruste olevan fyysiselle tuotteelle. Sitä puoltaa myös taannoisessa Aamulehdessä ollut kolumni, jossa puhuttiin konkreettisen tuotteen puolesta pelkkää ladattua 1-0-virtaa vastaan.
Kummallisinta tämän kaiken teknologisen kehityksen keskellä on teknisen sisällöntuotannon paha jälkeenjääneisyys ja innovatiivisen tuotekehittelyn pysähtyminen jonnekin 70-luvulle. Jo vuonna 1972 yhtye nimeltä Pink Floyd teki legendaksi muodostuneen albumin Dark Side Of The Moon. En ole kuullut ensimmäistä quadrophonista versiota, mutta ainakin 5.1-versio saattaa levyn mielestäni sen oikeaan kuulokuvaan. Siis siihen, jota kaverit jo 70-luvulla miettivät...
Kaikki teknologia monipuolisemman tuotteen tekemiseen on olemassa. Mutta onko kysyntää? Vai eikö ole tarjontaa? No, yritän ainakin kantaa korteni tarjonnan kekoon omassa levykaupassani:
www.5piste1.fi
lauantai 19. huhtikuuta 2008
Musiikkia ja teknologiaa, osa 2
Toinen teksti on sitten jatkoa edelliselle ja sisältää vielä edemmän raadollisia yksityiskohtia teollisuudenhaaran nykytilasta. Varoitus: konservatiivisimmissa puritanisteissa osa tekstistä saattaa aiheuttaa suuttumuksen tunteita...
/t
Viime viikolla silmiini osui YLE:n Pop-uutinen (4.1.2008 www.yle.fi), jossa kerrottiin erään artistin levyn piristäneen kovin vaitonaista äänitemyyntiä. Tämähän on jo varmaankin kaikille tuttu aihe, mutta tuossa uutisessa oli mielenkiintoisia lukuja ja asioita, joita on ihan hyvä pohtia hieman syvemmin.
Vuodesta 2000 vuoteen 2007 äänitteiden kokonaismyynti on laskenut 785 miljoonasta 500 miljoonaan (U.S.A.:ssa). Tämä siis tekee noin 36%:n pudotuksen! Se on paljon se, jopa ameriikan maalla. Noissa luvuissa on siis mukana kaikki myynti, niin fyysiset levyt, kuin digitaaliset latauksetkin. Suomen vastaavia lukuja en tiedä, ainoastaan sen, että täällä kuulemma kulutetaan väestöpohjaan suhteutettuna musiikkia yhtä paljon kuin Albaniassa.
Tietysti digitaalinen myynti koko ajan kasvaa, mutta ei enää niin kiihtyvällä vauhdilla, kuin kaikki toivoisivat. Pitää myös ottaa huomioon, että digitaalinen myynti ei riitä korvaamaan menetettyä fyysisten äänitteiden myyntiä.
Uutinen sisälsi mielestäni suurimman viisauden seuraavassa toteamuksessa:
“…musiikkiteollisuus on keskittyessään digitaalisen musiikin myyntiin menettänyt sukupolven nuoria musiikinkuluttajia, jotka ovat oppineet lataamaan kappaleensa ilmaiseksi netistä.” (Reuters, AP)
Huolestuttavinta onkin, että musiikkiteollisuus ei tunnu näkevän tätä tosiasiaa…
Toinen alkaneen vuoden uutinen minulle oli, että uusissa traktoreissakin on jo 5.1! Tuntuu tosiaankin aika absurdilta, mutta kyllä näin on. Teknologia on tässä kohtaa selkeästi ajanut ohi musiikkiteollisuudesta. Oikealta ja vasemmalta. Nyt olen 100%:sti sitä mieltä, että ei ole tarjontaa, joka loisi kysynnän (ks. 5.1 musiikkituotannossa?)…
Mietitäänpä aihetta hetki tekniseltä kannalta.
Kuluttajalle tällä hetkellä tarjottava tuote (CD-A) on siis vuodelta 1982. Moniko meistä on valmis maksamaan edelleen saman hinnan vaikka samalta aikakaudelta olevasta televiestimestä? Siis siitä numerolevyllä varustetusta lankapuhelimesta, jota ei todellakaan voinut irroittaa eteisen seinästä. Tai kyllä pystyi, tosin yhteys oli aika haikea ilman johtoa seinässä. Asiat piti hoitaa siinä kaikkien muiden kuunnellessa sivusta.
Kaikessa viihde-elektroniikassa tosiaan kehitys on ollut aika huimaa noista ajoista. Kysymyksen voisikin asettaa siihen kohtaan, kun ensimmäiset polttavat CD-asemat tulivat kuluttajien ulottuville. Miksi tuote ei kehittynyt?
Tuossa kohtaa tapahtui kuitenkin sellainen merkittävä käänne, että kuluttaja pystyi tekemään “identtisen” kopion äänitteestä. Tämä johti siihen, että ostaessaan levyn kuluttaja koki myös ostavansa oikeuden sisällön kopiointiin, koska se oli mahdollista!!!
Edelleen tosiaan huolestuttaa, että musiikkiteollisuus ei huomaa tuotteen vanhanaikaisuutta…
Kuluttaja on opetettu pitämään sisällön kopiointia oikeutena, joka tulee levyn ostamisen yhteydessä. Tästä hyvä esimerkki ovat ihmiset, joiden mielestä levystä pitää voida tehdä “back-up” ja se pitää myös voida siirtää tietokoneeseen mahdollista kirjastoa varten (ja samalla ilmaista jakoa muille interwebissä seikkailijoille). No, HUH-HUH! Voihan sen analogisen kopion aina tehdä, mutta laatuhan siinä tunnetusti kärsii…
Otetaan esimerkiksi vaikka kirja. Eihän siitäkään oteta valokopiota, jos originaali vaikka sattuisi rikkoutumaan. Ei, sitten ostetaan uusi. Eikä se valokopio kuitenkaan olisi sama asia… Siinäkin on kyse sisällön ostamisesta. Tuotteen fyysinen olemus on vain kestänyt ajan hampaan. Toisin sanoen kirjapainot eivät ole yleistyneet kuluttajien kotona. Siitä ei siis voi ottaa “identtistä” kopiota. Vielä.
Mutta toisin on käynyt äänen ja paraikaa kuvan kanssa. Tekeminen on demokratisoitunut. Pienellä rahalla saa tietokoneeseen ohjelmistot, joilla kuka tahansa voi julistautua musiikin tuottajaksi tai artistiksi. Edullisimmillakin laitteilla saa todella korkeatasoista jälkeä aikaiseksi. Kyse on vain siitä, että tietää, mitä tehdä. Monet pitävät demokratisoitumista hyvänä asiana tuotannon kirjon laajenemisen kannalta. Mutta asiassa taitaa olla myös muitakin puolia. Tuntuu, että monin osin musiikki on kokenut ison inflaation.
Enää ei ole mikään iso asia, kun joku artisti julkaisee levyn. Kynnys levyn julkaisemiseen on mennyt todella matalalle. Tietokoneiden ja kaikenlaisten ohjelmistojen yleistyminen on tehnyt musiikin julkaisemisesta eräänlaisen “jokamiehen oikeuden” tai velvollisuuden. Mutta tietokoneet eivät vielä osaa tehdä niitä hyviä lauluja… Ne pitää edelleen ihmisen tehdä. Onneksi.
Palataanpa tekniikan pariin. CD-A (16bit/44,1kHz) ei ole juurikaan kummoisempi, kuin nettikaupasta ladattava data. Teknisen laadun tasolla mitattuna. Kuitenkin tarjolla on ja on pitkään ollut monenlaisia formaatteja, joissa laatu merkittävästi paranee.
Otetaan esimerkiksi vaikka DVD-Video. Toimii kaikissa DVD-soittimissa ja sen CD-tasoisen version voi laittaa myyntiin vaikka i-kauppaan. Levyyn voi laittaa 5.1-äänen DTS- ja/tai Dolby Digital -formaatissa. Levy voi sisältää myös stereoäänen esim. LPCM (24bit/96kHz), jos kuluttajalla ei ole monikanavaista äänentoistoa. Myös grafiikan lisääminen on mahdollista… Laadullisesti ajateltuna paljon enemmän kuin CD. Tosin nyt on jo BlueRay:t jne. markkinoilla, joten vain mielikuvitus asettaa sisällölle rajat. Kaiken lisäksi se on hankalampi kopioida, joten sisältö on edes jotenkin suojassa.
Yleinen mielipide tuntuu olevan, että uuden julkaisun pitää olla CD, jotta saavutetaan suurin mahdollinen peitto markkinoilla. P****N M****T! Mielestäni se on vain kuluttajan aliarvioimista ja teknisten mahdollisuuksien hyödyntämättä jättämistä. Esimerkiksi meneillään olevalla “Digi-digi”-muutoksella ihmiset on saatu ostamaan mitä ihmeellisimpiä määriä viihde-elektroniikkaa. Moniko on ostanut parin tuhannen taulutelevision, kun olisi riittänyt se alle sadan euron digiboksi? Moniko tänä päivänä edes valitsee CD-soittimen, kun myyjät tarjoavat TV:n kylkiäisenä kotiteatteripakettia? Edes tietokoneissa ei ole enää CD-asemaa. Vain polttava DVD…
Lopuksi vähän tilastotiedettä.
Suomalaisista kotitalouksista 88% on hankkinut digisovittimen. 25%:ssa näistä kotitalouksista on monikanavainen äänentoistojärjestelmä…
Ja uusissa traktoreissa.
/t
Viime viikolla silmiini osui YLE:n Pop-uutinen (4.1.2008 www.yle.fi), jossa kerrottiin erään artistin levyn piristäneen kovin vaitonaista äänitemyyntiä. Tämähän on jo varmaankin kaikille tuttu aihe, mutta tuossa uutisessa oli mielenkiintoisia lukuja ja asioita, joita on ihan hyvä pohtia hieman syvemmin.
Vuodesta 2000 vuoteen 2007 äänitteiden kokonaismyynti on laskenut 785 miljoonasta 500 miljoonaan (U.S.A.:ssa). Tämä siis tekee noin 36%:n pudotuksen! Se on paljon se, jopa ameriikan maalla. Noissa luvuissa on siis mukana kaikki myynti, niin fyysiset levyt, kuin digitaaliset latauksetkin. Suomen vastaavia lukuja en tiedä, ainoastaan sen, että täällä kuulemma kulutetaan väestöpohjaan suhteutettuna musiikkia yhtä paljon kuin Albaniassa.
Tietysti digitaalinen myynti koko ajan kasvaa, mutta ei enää niin kiihtyvällä vauhdilla, kuin kaikki toivoisivat. Pitää myös ottaa huomioon, että digitaalinen myynti ei riitä korvaamaan menetettyä fyysisten äänitteiden myyntiä.
Uutinen sisälsi mielestäni suurimman viisauden seuraavassa toteamuksessa:
“…musiikkiteollisuus on keskittyessään digitaalisen musiikin myyntiin menettänyt sukupolven nuoria musiikinkuluttajia, jotka ovat oppineet lataamaan kappaleensa ilmaiseksi netistä.” (Reuters, AP)
Huolestuttavinta onkin, että musiikkiteollisuus ei tunnu näkevän tätä tosiasiaa…
Toinen alkaneen vuoden uutinen minulle oli, että uusissa traktoreissakin on jo 5.1! Tuntuu tosiaankin aika absurdilta, mutta kyllä näin on. Teknologia on tässä kohtaa selkeästi ajanut ohi musiikkiteollisuudesta. Oikealta ja vasemmalta. Nyt olen 100%:sti sitä mieltä, että ei ole tarjontaa, joka loisi kysynnän (ks. 5.1 musiikkituotannossa?)…
Mietitäänpä aihetta hetki tekniseltä kannalta.
Kuluttajalle tällä hetkellä tarjottava tuote (CD-A) on siis vuodelta 1982. Moniko meistä on valmis maksamaan edelleen saman hinnan vaikka samalta aikakaudelta olevasta televiestimestä? Siis siitä numerolevyllä varustetusta lankapuhelimesta, jota ei todellakaan voinut irroittaa eteisen seinästä. Tai kyllä pystyi, tosin yhteys oli aika haikea ilman johtoa seinässä. Asiat piti hoitaa siinä kaikkien muiden kuunnellessa sivusta.
Kaikessa viihde-elektroniikassa tosiaan kehitys on ollut aika huimaa noista ajoista. Kysymyksen voisikin asettaa siihen kohtaan, kun ensimmäiset polttavat CD-asemat tulivat kuluttajien ulottuville. Miksi tuote ei kehittynyt?
Tuossa kohtaa tapahtui kuitenkin sellainen merkittävä käänne, että kuluttaja pystyi tekemään “identtisen” kopion äänitteestä. Tämä johti siihen, että ostaessaan levyn kuluttaja koki myös ostavansa oikeuden sisällön kopiointiin, koska se oli mahdollista!!!
Edelleen tosiaan huolestuttaa, että musiikkiteollisuus ei huomaa tuotteen vanhanaikaisuutta…
Kuluttaja on opetettu pitämään sisällön kopiointia oikeutena, joka tulee levyn ostamisen yhteydessä. Tästä hyvä esimerkki ovat ihmiset, joiden mielestä levystä pitää voida tehdä “back-up” ja se pitää myös voida siirtää tietokoneeseen mahdollista kirjastoa varten (ja samalla ilmaista jakoa muille interwebissä seikkailijoille). No, HUH-HUH! Voihan sen analogisen kopion aina tehdä, mutta laatuhan siinä tunnetusti kärsii…
Otetaan esimerkiksi vaikka kirja. Eihän siitäkään oteta valokopiota, jos originaali vaikka sattuisi rikkoutumaan. Ei, sitten ostetaan uusi. Eikä se valokopio kuitenkaan olisi sama asia… Siinäkin on kyse sisällön ostamisesta. Tuotteen fyysinen olemus on vain kestänyt ajan hampaan. Toisin sanoen kirjapainot eivät ole yleistyneet kuluttajien kotona. Siitä ei siis voi ottaa “identtistä” kopiota. Vielä.
Mutta toisin on käynyt äänen ja paraikaa kuvan kanssa. Tekeminen on demokratisoitunut. Pienellä rahalla saa tietokoneeseen ohjelmistot, joilla kuka tahansa voi julistautua musiikin tuottajaksi tai artistiksi. Edullisimmillakin laitteilla saa todella korkeatasoista jälkeä aikaiseksi. Kyse on vain siitä, että tietää, mitä tehdä. Monet pitävät demokratisoitumista hyvänä asiana tuotannon kirjon laajenemisen kannalta. Mutta asiassa taitaa olla myös muitakin puolia. Tuntuu, että monin osin musiikki on kokenut ison inflaation.
Enää ei ole mikään iso asia, kun joku artisti julkaisee levyn. Kynnys levyn julkaisemiseen on mennyt todella matalalle. Tietokoneiden ja kaikenlaisten ohjelmistojen yleistyminen on tehnyt musiikin julkaisemisesta eräänlaisen “jokamiehen oikeuden” tai velvollisuuden. Mutta tietokoneet eivät vielä osaa tehdä niitä hyviä lauluja… Ne pitää edelleen ihmisen tehdä. Onneksi.
Palataanpa tekniikan pariin. CD-A (16bit/44,1kHz) ei ole juurikaan kummoisempi, kuin nettikaupasta ladattava data. Teknisen laadun tasolla mitattuna. Kuitenkin tarjolla on ja on pitkään ollut monenlaisia formaatteja, joissa laatu merkittävästi paranee.
Otetaan esimerkiksi vaikka DVD-Video. Toimii kaikissa DVD-soittimissa ja sen CD-tasoisen version voi laittaa myyntiin vaikka i-kauppaan. Levyyn voi laittaa 5.1-äänen DTS- ja/tai Dolby Digital -formaatissa. Levy voi sisältää myös stereoäänen esim. LPCM (24bit/96kHz), jos kuluttajalla ei ole monikanavaista äänentoistoa. Myös grafiikan lisääminen on mahdollista… Laadullisesti ajateltuna paljon enemmän kuin CD. Tosin nyt on jo BlueRay:t jne. markkinoilla, joten vain mielikuvitus asettaa sisällölle rajat. Kaiken lisäksi se on hankalampi kopioida, joten sisältö on edes jotenkin suojassa.
Yleinen mielipide tuntuu olevan, että uuden julkaisun pitää olla CD, jotta saavutetaan suurin mahdollinen peitto markkinoilla. P****N M****T! Mielestäni se on vain kuluttajan aliarvioimista ja teknisten mahdollisuuksien hyödyntämättä jättämistä. Esimerkiksi meneillään olevalla “Digi-digi”-muutoksella ihmiset on saatu ostamaan mitä ihmeellisimpiä määriä viihde-elektroniikkaa. Moniko on ostanut parin tuhannen taulutelevision, kun olisi riittänyt se alle sadan euron digiboksi? Moniko tänä päivänä edes valitsee CD-soittimen, kun myyjät tarjoavat TV:n kylkiäisenä kotiteatteripakettia? Edes tietokoneissa ei ole enää CD-asemaa. Vain polttava DVD…
Lopuksi vähän tilastotiedettä.
Suomalaisista kotitalouksista 88% on hankkinut digisovittimen. 25%:ssa näistä kotitalouksista on monikanavainen äänentoistojärjestelmä…
Ja uusissa traktoreissa.
Musiikkia ja teknologiaa, osa 1
Seuraava teksti on jo vanha (muistaakseni viime vuoden lokakuulta), mutta sisältää edelleenkin paljon ajankohtaisia mietteitä. Joten olkoon se tämän blogin itseoikeutettu avaaja.
/t
Ihmisen elämä on aina ollut "surroundsoundia". Asioita on aina tapahtunut ihmisen ympärillä. Luolamiehen piti aistia vaaran aiheuttajat suunnasta riippumatta. Renesanssiajan säveltäjät tekivät orkestraatioita, joissa soittimia oli sijoiteltu yleisön ympärille... Ja niin edelleen.
Musiikkia kuluttajille tuottavien tahojen on SuperAudio-CD:n ja DTS-CD:n tulemisen jälkeen (yli 10 vuotta sitten) ollut mahdollista toimittaa loppukäyttäjälle monikanavainen äänilevy. Monikanavaisia musiikkijulkaisuja on kuitenkin edelleen todella vaikea löytää, jopa maailmanlaajuisesti ajateltuna. Mistä johtuu, että musiikkiteollisuus ei ole ottanut huomioon niitä ihmisiä, jotka haluaisivat musiikista sen "väriversion" (eräs ystäväni totesi soitettuani hänelle muutamia julkaisuja, että "Täähän on ihan kuin kuvaan tulisi värit").
Mitä sitten "introssa" tapahtui? SACD-formaatissa alkoi ilmestyä ehkä enemmänkin Re-masterointeja paremman resoluution vuoksi. Monikanavainen mahdollisuus taisi sen sijaan jäädä varsin monelta julkaisulta hyödyntämättä? DTS-levyiltä löytyi sen sijaan jonkin verran 5.1-remiksauksia (kiitos Elliot Scheinerin, pioneereja tarvitaan).
Sen jälkeen on tullut parikin erilaista kuluttajalle suunnattua DVD-formaattia, joista DVD-Video on saavuttanut menestystä lähinnä konserttitaltiointien julkaisualustana. DVD-Audio sen sijaan tuntuu jääneen suurelle yleisölle täysin mysteeriksi, vaikka tuote antaa entistä suuremmat mahdollisuudet fyysiselle tuotteelle. Parhaimmillaan 24-bit / 192kHz ääni, liikkuva kuva, still-kuvat jne, jne. Vain tuottavan portaan mielikuvitus asettaa rajat. 9,4 Gb (kaksikerroslevyllä) tilaa tiedostoille cd:n 0,7 Gb:n sijaan. Ja nyt on markkinoilla jo ensimmäiset kuluttajille suunnatut BlueRay ja HD-DVD -soittimet. Taitaa olla pienimmillään 30 Gb:ä, tai jotain...
Teknologia on siis ollut jo kauan olemassa, mutta mikä mättää? Surroundsound mielletään vieläkin hyvin usein "vain leffakäyttöön" -jutuksi, mutta kuka kieltää 3D:n käytön musiikissa? Ei ainakaan kuluttaja, uskoisin. Peleissäkin on jo totuttu 3D-grafiikkaan ja 5.1-ääneen. HD-vastaanottimet ja digilähetykset tulevat rytinällä jne, jne.
Olen keskustellut aiheesta monien kanssa. Etenkin musikkiteknologian ammattilaisten keskuudessa tuntuu vahvasti olevan vallalla ajatus, että musiikkia kuunnellaan vain iPodeista yms. Jotkut perustelevat tekemisen kannattamattomuutta sillä, että "ei se kuluttaja kuitenkaan osaa säätää sitä kotiteatteriaan oikein...". Muitakin syitä on löytynyt, mutta en pureudu tässä yhteydessä niihin sen kummemmin. Uskokaa pois, ei kannata.
Sen vuoksi monikanavaisuudelle ei siis ole kysyntää? Vai olisiko vahingossa käynyt niin, että ei ole ollut tarjontaa, mikä olisi synnyttänyt kysynnän??? Sitä sietää pohtia...
/t
Ihmisen elämä on aina ollut "surroundsoundia". Asioita on aina tapahtunut ihmisen ympärillä. Luolamiehen piti aistia vaaran aiheuttajat suunnasta riippumatta. Renesanssiajan säveltäjät tekivät orkestraatioita, joissa soittimia oli sijoiteltu yleisön ympärille... Ja niin edelleen.
Musiikkia kuluttajille tuottavien tahojen on SuperAudio-CD:n ja DTS-CD:n tulemisen jälkeen (yli 10 vuotta sitten) ollut mahdollista toimittaa loppukäyttäjälle monikanavainen äänilevy. Monikanavaisia musiikkijulkaisuja on kuitenkin edelleen todella vaikea löytää, jopa maailmanlaajuisesti ajateltuna. Mistä johtuu, että musiikkiteollisuus ei ole ottanut huomioon niitä ihmisiä, jotka haluaisivat musiikista sen "väriversion" (eräs ystäväni totesi soitettuani hänelle muutamia julkaisuja, että "Täähän on ihan kuin kuvaan tulisi värit").
Mitä sitten "introssa" tapahtui? SACD-formaatissa alkoi ilmestyä ehkä enemmänkin Re-masterointeja paremman resoluution vuoksi. Monikanavainen mahdollisuus taisi sen sijaan jäädä varsin monelta julkaisulta hyödyntämättä? DTS-levyiltä löytyi sen sijaan jonkin verran 5.1-remiksauksia (kiitos Elliot Scheinerin, pioneereja tarvitaan).
Sen jälkeen on tullut parikin erilaista kuluttajalle suunnattua DVD-formaattia, joista DVD-Video on saavuttanut menestystä lähinnä konserttitaltiointien julkaisualustana. DVD-Audio sen sijaan tuntuu jääneen suurelle yleisölle täysin mysteeriksi, vaikka tuote antaa entistä suuremmat mahdollisuudet fyysiselle tuotteelle. Parhaimmillaan 24-bit / 192kHz ääni, liikkuva kuva, still-kuvat jne, jne. Vain tuottavan portaan mielikuvitus asettaa rajat. 9,4 Gb (kaksikerroslevyllä) tilaa tiedostoille cd:n 0,7 Gb:n sijaan. Ja nyt on markkinoilla jo ensimmäiset kuluttajille suunnatut BlueRay ja HD-DVD -soittimet. Taitaa olla pienimmillään 30 Gb:ä, tai jotain...
Teknologia on siis ollut jo kauan olemassa, mutta mikä mättää? Surroundsound mielletään vieläkin hyvin usein "vain leffakäyttöön" -jutuksi, mutta kuka kieltää 3D:n käytön musiikissa? Ei ainakaan kuluttaja, uskoisin. Peleissäkin on jo totuttu 3D-grafiikkaan ja 5.1-ääneen. HD-vastaanottimet ja digilähetykset tulevat rytinällä jne, jne.
Olen keskustellut aiheesta monien kanssa. Etenkin musikkiteknologian ammattilaisten keskuudessa tuntuu vahvasti olevan vallalla ajatus, että musiikkia kuunnellaan vain iPodeista yms. Jotkut perustelevat tekemisen kannattamattomuutta sillä, että "ei se kuluttaja kuitenkaan osaa säätää sitä kotiteatteriaan oikein...". Muitakin syitä on löytynyt, mutta en pureudu tässä yhteydessä niihin sen kummemmin. Uskokaa pois, ei kannata.
Sen vuoksi monikanavaisuudelle ei siis ole kysyntää? Vai olisiko vahingossa käynyt niin, että ei ole ollut tarjontaa, mikä olisi synnyttänyt kysynnän??? Sitä sietää pohtia...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)