Eräs ystäväni, nimeltä mainitsematon äänentoiston ammattilainen, kuunteli tällä viikolla studiossa muutamaa tekemääni monikanavamiksausta. Eräs niistä, Al Di Meola plays The Beatles and more -konserttitaltioinnin demomiksaus viime kesältä teki suuren vaikutuksen. Tavallisesti kovin sanavalmis kaveri liikuttui lähes kyyneliin ja totesi:
"Ikinä et pääse konserttitilanteessa lähellekään tämän kaltaista kuulokuvaa! Tämähän on parempi kuin live salissa kuunneltuna!!!"
Olen pitänyt lukuisia luentoja, workshoppeja ja ties mitä saarnatilaisuuksia aiheesta, mutta koskaan en ole osannut pohtia aihetta tuosta näkökulmasta. Johtunee osittain myös siitä, että en ole millään tavoin kosketuksissa konserttiäänentoiston kanssa?
Äänilevyistä, livetallenteista jne. puhuttaessa alleviivataan melkein aina sitä, että juuri siellä konserttipaikalla kuulokuva on "autenttinen" ja juuri se mitä haluttaisiin kotioloissakin tavoitella.
Miksi näin?
Nyt eletään historiallista aikaa. Kotiteatterilaitteet ovat ajaneet ohi kaikista muista, sillä milloinkaan vahvistetun/tallennetun äänen historiassa ei ole ollut tilannetta, että esimerkiksi elokuvateatterit sisältävät vanhemman teknologian, kuin kodit. Nyt uusissa vahvistimissa on jo Dolby Atmos jne, mutta Suomessa ei ole yhtään elokuvateatteria, josta löytyisi vastaava auditiivinen kokemus!
Eli onko mahdollista, että nykytekniikka mahdollistaa jo liveä paremman kokemuksen...
lauantai 11. huhtikuuta 2015
maanantai 24. helmikuuta 2014
Kuulemisen ymmärtäminen, "Ear training"
Viime viikonlopun vierailu kuluttajalaitteita myyvään (HiFi)alan liikkeeseen sai minut miettimään kuulemisen ymmärtämistä hieman eri näkökulmasta. Myyjä oli niin lumoutunut omasta "one sausage fits for all"-ajatuksestaan, että asia jäi todella "potuttamaan".
Olen kyllästynyt jo jauhamaan pelkästä monikanavaäänestä ja sen puuttumisesta sekä kotimaisista, että ulkomaisista populaarimusiikin tuotannoista. Tämä resoluutiokeskustelu sai jälleen senkin tuntumaan tärkeältä osalta tässä kokonaisuudessa. Nämä äänen tekniseen laatuun liittyvät asiat eivät valitettavasti tule muuttumaan, ennen kuin kuluttajalaitteiden nykyiset ominaisuudet alkavat kiinnostamaan sisällön tuottajia. Tai lähinnä se, mitä niillä voisi saavuttaa sisällön tuotannossa ja minkälaiseen kuulemisen ymmärtämiseen ja arvostamiseen se ihmisiä ohjaisi?
Positiivista kehitystä tekijäpuolen näkökulmasta on ollut se, että kuluttajalaitteisiin saapuneet "Loudness Normalizerit" opettavat vaivihkaa ymmärtämään ja ottamaan huomioon kuunteluvoimakkuuden merkityksen. Sekin on tärkeä osa kuulemisen ymmärtämistä, että tiedetään miten soittolistat tasoitetaan tulevaisuudessa. Ei kompressiolla.
Itse asiassa streaming-palveluista suurin osa, sekä esimerkiksi iTunes tasoittaa jo käyttäjän listat voimakkuuden mukaan. Eli sota "kuka soi kovempaa"-aiheesta on jo hävitty.
Samaan ketjuun liittyy myös nämä ihmiset, jotka myyvät laitteita vailla syvempää aiheen tuntemusta. Tämän perustelen sillä, että mikäli ei ole tehnyt yhtään valmista äänitettä (HiRes ja/tai monikanavaääni), tai edes ollut mukana seuraamassa prosessia ja siihen liittyvää kivuliasta päätöksentekoprosessia (THEY DON´T FIX IT IN THE MASTERING), niin mielipiteen muodostaminen kummastakaan aiheesta on täysin mahdotonta. Internetistä tai kavereilta voit lukea ja kuulla mielipiteitä, mutta ne eivät valitettavasti ole sama asia, kuin satoihin toistokertoihin nouseva kuunteleminen ja tekeminen.
Ei tietenkään ole pakko olla alan yrittäjä tai edes harrastelija tehdäkseen vertailua. Siihen vaaditaan vain samasta äänitteestä kaikki erilaiset versiot. Aiheen vertailu eri äänitteillä, tai jopa samasta äänitteestä eri aikaan tehdyillä versioilla, ei onnistu.
Ajatellaan, että tähän esimerkin HiFi-liikkeeseen menee asiakas, joka on vuosikaudet kuunnellut onnellisena musiikkia CD- tai vinyylilevyiltä. Innokas myyjä laittaa streamauspalvelusta, pahimmassa tapauksessa vielä siitä kaikkein ilmaisimmasta, asiakkaan lempimusiikkia soimaan.
Olen melko varma siitä, että 90% asiakkaista ei kanna mukanaan mitään tuttua äänitettä tai muutakaan kiinnekohtaa tuttuun kuunteluympäristöön.
Luultavasti tapahtuu samanlainen ketjureaktio, kuin vaikka asunto-osakeyhtiössä, jossa omaa etuaan tavoitteleva "jonkin alan osaaja" alkaa viemään jengiä, kuin pässejä narussa:
"Tämä kaveri on asiantuntija, kyllä hän tietää ja hänen sanaansa voi luottaa", on varmaan monen asiaan perehtymättömän ihmisen ensireaktio.
Lopputuloksena saattaa käydä niin, että vanhat B&W:t vaihdetaan johonkin nimeltä mainitsemattomiin, korvaporilta kuulostaviin "analyyttisiin" saippuakoteloihin. Vanhoista uudetkin levyt todennäköisesti olisivat kuulostaneet musiikilta.
Toinen ääripää on sitten nämä vähän kaikkea kodintekniikkaa tarjoavat liikkeet. Siellä myyjä alkaa esitellä uutta, aivan järkyttävän kuuloista teknisten innovaatiotyöpajojen tuloksena syntynyttä "True Incredible 7.1-surround SoundBar"-tuotetta pahaa aavistamattomalle asiakkaalle. Soundi saa paikat irtoamaan hampaista ja kaikki kuulostaa etäiseltä ja TV:n taakse sijoitetulta.
Kultapölytetyt äänitteet ja etenkin ne ReMasteroinnin pahimmat esimerkit ovat itsessääm jo niin kireitä, että saavat tällaisen keski-ikäistyvän kyynikonkin tuntemaan itsensä taas 19-vuotiaaksi, joka kuuli kaiken kristallinkirkkaana. Siihen yhdistettynä tällaiset muovihirvitykset jälleen ohjaavat ihmisiä totuttautumaan entistä heikompaan äänen laatuun, joka taas hämärtää luottamusta omiin korviin.
(tästä yksityiskohdasta pitää kiittää erään ystäväni FB-päivitystä, jossa hän pohti miksi nykyäänitteet kuulostavat kireiltä, vaikka oma kuulo on jo todistetusti "diskanttivajavainen")
Ihmisen kuulo on sikäli helposti huijattavissa, tai itseasiassa äärettömän herkkä ja tarkka, että jo 0,3dB:n erolla ihminen poimii kahdesta ääninäytteestä voimakkaamman jollain tavalla parempana. Sen vuoksi ylikirkas tai jollain muulla tavalla "hypetetty" ja epäbalanssissa oleva kuuntelu vieraassa ympäristössä johdattaa kuulijan helposti teille tietymättömille. Tähän yhdistettynä tallenteen heikompi laatu saattaa saada aikaan moninkertaista tuhoa.
Moni tuttavani sanoo, ettei ole mikään "kultakorva" ja että ei sillä äänen laadulla hänelle kuitenkaan ole mitään merkitystä. Tässä blogissa käsitellään lyhyesti termiä "kultakorva". Siellä on hyviä muitakin artikkeleita aiheesta. Eli jokainen kyllä opettelee ja oppii kuulemaan, jopa tahtomattaan.
Pelottavinta minusta kuitenkin on se, että nämä ilmaiset streamauspalvelut kouluttavat ihmisiä tyytymään heikompaan äänen laatuun. Itse asiassa kehitys on jatkunut jo liian pitkään, koska ihmiset ottavat sen, mikä on ilmainen. Miksi maksaa jostain, jos sen saa ilmaiseksi? Maailmanlaajuisesti 25% Spotifyn käyttäjistä (silloin, kun lukuja vielä sai) maksaa palvelusta. Suomessa luku oli 10%:n luokkaa ja en usko, että siihen mitään isompaa muutosta on tullut. Ihmisten musiikkin keskimäärin käyttämä euromäärä on liikkunut 30€/v-tasolla. Sen nostaminen yli 100€/v-tasolle on melkoinen tehtävä, jota kataloginomistajat kovasti yrittävät...
Suurimmaksi osaksi ilmaisuudesta johtuen, suurin osa nuorisosta ei välttämättä edes ymmärrä, miltä musiikki voisi kuulosta ilman säästökoodauksessa syntyviä artifakteja. Näiltä ei voi välttyä, koska vuosikymmeniä jatkunut äänitteiden voimakkuussota on vielä lisännyt sitä. Mitä kovempaa soiva äänilähde, sen huonompi lopputulos koodauksessa.
Moni sanoo, että nuorison mielestä tuo mp3 kaikkine säröineen koetaan parhaana versiona. Rohkenen väittää, että näin ei ole. Se on vain se, mihin nuoret ovat kouluttautuneet käyttäessään näitä ilmaispalveluita ja se on se, jonka he tunnistavat. Joka kerta, kun olen soittanut mp3-koodauksessa syntyneet artifaktit erotettuna sisällöstä, on tapahtunut mielenkiintoinen reaktio. Jokainen kuulee tämän jälkeen aina sen ylimääräisen, kun sitä verrataan vaikka CD-levyltä tulevaan ääneen. Tässäkin on kyse siitä, että opetetaan kuuloa ymmärtämään, mistä on kyse.
Sain kolmisen vuotta sitten ikuisessa kaupungissa rajun herätyksen aiheeseen Herrojen Massenburg ja Katz johdolla, joten ei voi väittää että olisin täysin itse keksinyt edellä olevan väittämän. Suosittelen kokeilemista...
Tampereen alueella positiivista muutoksen suuntaa edustaa kirjastotoimi. Pääkirjastoon (Metso) ja Lielahtikeskuksen uuteen kirjastoon on tulossa hyvälaatuinen kuunteluhuone ajanmukaisine laitteineen ja vieläpä 7.1:nä. Siellä kenellä tahansa on mahdollisuus mennä kuuntelemaan, miltä musiikki tosiasiassa kuulostaa. Joko siltä omalta taskulaskimelta tai vaikka Pure Audio Bluray-levyltä.
Yleissivistävä vaikutus kuulemisen ymmärtämiseen on varmasti hyvä, vaikka suurinta osaa todennäköisesti kiinnostaa edelleen sisällön laadun sijasta sen määrä. Toivossa on kuitenkin hyvä elää ja ties vaikka joku nuori saisi kirjastojen kuuntelumahdollisuuksien kautta kimmokkeen "The Art of Audio Engineering"-aiheeseen?
Olen kyllästynyt jo jauhamaan pelkästä monikanavaäänestä ja sen puuttumisesta sekä kotimaisista, että ulkomaisista populaarimusiikin tuotannoista. Tämä resoluutiokeskustelu sai jälleen senkin tuntumaan tärkeältä osalta tässä kokonaisuudessa. Nämä äänen tekniseen laatuun liittyvät asiat eivät valitettavasti tule muuttumaan, ennen kuin kuluttajalaitteiden nykyiset ominaisuudet alkavat kiinnostamaan sisällön tuottajia. Tai lähinnä se, mitä niillä voisi saavuttaa sisällön tuotannossa ja minkälaiseen kuulemisen ymmärtämiseen ja arvostamiseen se ihmisiä ohjaisi?
Positiivista kehitystä tekijäpuolen näkökulmasta on ollut se, että kuluttajalaitteisiin saapuneet "Loudness Normalizerit" opettavat vaivihkaa ymmärtämään ja ottamaan huomioon kuunteluvoimakkuuden merkityksen. Sekin on tärkeä osa kuulemisen ymmärtämistä, että tiedetään miten soittolistat tasoitetaan tulevaisuudessa. Ei kompressiolla.
Itse asiassa streaming-palveluista suurin osa, sekä esimerkiksi iTunes tasoittaa jo käyttäjän listat voimakkuuden mukaan. Eli sota "kuka soi kovempaa"-aiheesta on jo hävitty.
Samaan ketjuun liittyy myös nämä ihmiset, jotka myyvät laitteita vailla syvempää aiheen tuntemusta. Tämän perustelen sillä, että mikäli ei ole tehnyt yhtään valmista äänitettä (HiRes ja/tai monikanavaääni), tai edes ollut mukana seuraamassa prosessia ja siihen liittyvää kivuliasta päätöksentekoprosessia (THEY DON´T FIX IT IN THE MASTERING), niin mielipiteen muodostaminen kummastakaan aiheesta on täysin mahdotonta. Internetistä tai kavereilta voit lukea ja kuulla mielipiteitä, mutta ne eivät valitettavasti ole sama asia, kuin satoihin toistokertoihin nouseva kuunteleminen ja tekeminen.
Ei tietenkään ole pakko olla alan yrittäjä tai edes harrastelija tehdäkseen vertailua. Siihen vaaditaan vain samasta äänitteestä kaikki erilaiset versiot. Aiheen vertailu eri äänitteillä, tai jopa samasta äänitteestä eri aikaan tehdyillä versioilla, ei onnistu.
Ajatellaan, että tähän esimerkin HiFi-liikkeeseen menee asiakas, joka on vuosikaudet kuunnellut onnellisena musiikkia CD- tai vinyylilevyiltä. Innokas myyjä laittaa streamauspalvelusta, pahimmassa tapauksessa vielä siitä kaikkein ilmaisimmasta, asiakkaan lempimusiikkia soimaan.
Olen melko varma siitä, että 90% asiakkaista ei kanna mukanaan mitään tuttua äänitettä tai muutakaan kiinnekohtaa tuttuun kuunteluympäristöön.
Luultavasti tapahtuu samanlainen ketjureaktio, kuin vaikka asunto-osakeyhtiössä, jossa omaa etuaan tavoitteleva "jonkin alan osaaja" alkaa viemään jengiä, kuin pässejä narussa:
"Tämä kaveri on asiantuntija, kyllä hän tietää ja hänen sanaansa voi luottaa", on varmaan monen asiaan perehtymättömän ihmisen ensireaktio.
Lopputuloksena saattaa käydä niin, että vanhat B&W:t vaihdetaan johonkin nimeltä mainitsemattomiin, korvaporilta kuulostaviin "analyyttisiin" saippuakoteloihin. Vanhoista uudetkin levyt todennäköisesti olisivat kuulostaneet musiikilta.
Toinen ääripää on sitten nämä vähän kaikkea kodintekniikkaa tarjoavat liikkeet. Siellä myyjä alkaa esitellä uutta, aivan järkyttävän kuuloista teknisten innovaatiotyöpajojen tuloksena syntynyttä "True Incredible 7.1-surround SoundBar"-tuotetta pahaa aavistamattomalle asiakkaalle. Soundi saa paikat irtoamaan hampaista ja kaikki kuulostaa etäiseltä ja TV:n taakse sijoitetulta.
Kultapölytetyt äänitteet ja etenkin ne ReMasteroinnin pahimmat esimerkit ovat itsessääm jo niin kireitä, että saavat tällaisen keski-ikäistyvän kyynikonkin tuntemaan itsensä taas 19-vuotiaaksi, joka kuuli kaiken kristallinkirkkaana. Siihen yhdistettynä tällaiset muovihirvitykset jälleen ohjaavat ihmisiä totuttautumaan entistä heikompaan äänen laatuun, joka taas hämärtää luottamusta omiin korviin.
(tästä yksityiskohdasta pitää kiittää erään ystäväni FB-päivitystä, jossa hän pohti miksi nykyäänitteet kuulostavat kireiltä, vaikka oma kuulo on jo todistetusti "diskanttivajavainen")
Ihmisen kuulo on sikäli helposti huijattavissa, tai itseasiassa äärettömän herkkä ja tarkka, että jo 0,3dB:n erolla ihminen poimii kahdesta ääninäytteestä voimakkaamman jollain tavalla parempana. Sen vuoksi ylikirkas tai jollain muulla tavalla "hypetetty" ja epäbalanssissa oleva kuuntelu vieraassa ympäristössä johdattaa kuulijan helposti teille tietymättömille. Tähän yhdistettynä tallenteen heikompi laatu saattaa saada aikaan moninkertaista tuhoa.
Moni tuttavani sanoo, ettei ole mikään "kultakorva" ja että ei sillä äänen laadulla hänelle kuitenkaan ole mitään merkitystä. Tässä blogissa käsitellään lyhyesti termiä "kultakorva". Siellä on hyviä muitakin artikkeleita aiheesta. Eli jokainen kyllä opettelee ja oppii kuulemaan, jopa tahtomattaan.
Pelottavinta minusta kuitenkin on se, että nämä ilmaiset streamauspalvelut kouluttavat ihmisiä tyytymään heikompaan äänen laatuun. Itse asiassa kehitys on jatkunut jo liian pitkään, koska ihmiset ottavat sen, mikä on ilmainen. Miksi maksaa jostain, jos sen saa ilmaiseksi? Maailmanlaajuisesti 25% Spotifyn käyttäjistä (silloin, kun lukuja vielä sai) maksaa palvelusta. Suomessa luku oli 10%:n luokkaa ja en usko, että siihen mitään isompaa muutosta on tullut. Ihmisten musiikkin keskimäärin käyttämä euromäärä on liikkunut 30€/v-tasolla. Sen nostaminen yli 100€/v-tasolle on melkoinen tehtävä, jota kataloginomistajat kovasti yrittävät...
Suurimmaksi osaksi ilmaisuudesta johtuen, suurin osa nuorisosta ei välttämättä edes ymmärrä, miltä musiikki voisi kuulosta ilman säästökoodauksessa syntyviä artifakteja. Näiltä ei voi välttyä, koska vuosikymmeniä jatkunut äänitteiden voimakkuussota on vielä lisännyt sitä. Mitä kovempaa soiva äänilähde, sen huonompi lopputulos koodauksessa.
Moni sanoo, että nuorison mielestä tuo mp3 kaikkine säröineen koetaan parhaana versiona. Rohkenen väittää, että näin ei ole. Se on vain se, mihin nuoret ovat kouluttautuneet käyttäessään näitä ilmaispalveluita ja se on se, jonka he tunnistavat. Joka kerta, kun olen soittanut mp3-koodauksessa syntyneet artifaktit erotettuna sisällöstä, on tapahtunut mielenkiintoinen reaktio. Jokainen kuulee tämän jälkeen aina sen ylimääräisen, kun sitä verrataan vaikka CD-levyltä tulevaan ääneen. Tässäkin on kyse siitä, että opetetaan kuuloa ymmärtämään, mistä on kyse.
Sain kolmisen vuotta sitten ikuisessa kaupungissa rajun herätyksen aiheeseen Herrojen Massenburg ja Katz johdolla, joten ei voi väittää että olisin täysin itse keksinyt edellä olevan väittämän. Suosittelen kokeilemista...
Tampereen alueella positiivista muutoksen suuntaa edustaa kirjastotoimi. Pääkirjastoon (Metso) ja Lielahtikeskuksen uuteen kirjastoon on tulossa hyvälaatuinen kuunteluhuone ajanmukaisine laitteineen ja vieläpä 7.1:nä. Siellä kenellä tahansa on mahdollisuus mennä kuuntelemaan, miltä musiikki tosiasiassa kuulostaa. Joko siltä omalta taskulaskimelta tai vaikka Pure Audio Bluray-levyltä.
Yleissivistävä vaikutus kuulemisen ymmärtämiseen on varmasti hyvä, vaikka suurinta osaa todennäköisesti kiinnostaa edelleen sisällön laadun sijasta sen määrä. Toivossa on kuitenkin hyvä elää ja ties vaikka joku nuori saisi kirjastojen kuuntelumahdollisuuksien kautta kimmokkeen "The Art of Audio Engineering"-aiheeseen?
lauantai 22. helmikuuta 2014
Kysynnän vai Tarjonnan laki?
Olen pitkään miettinyt ja yrittänyt ymmärtää vanhaa sanontaa, jossa todetaan jonkin asian selviämisen riippuvan kysynnän ja tarjonnan laista. Minun mielestäni kysyntää ei ole, jos ei tarjolla ole jotain, johon se kysyntä voisi kohdistua. Onko se se laki, vai mikä?
Tänä aamuna suuntasimme koko perheen voimin Pirkanmaan talousalueen sykkivään keskukseen, Tampereelle. Tarkoituksena oli käydä tutkimassa, mitä erilaisia audioformaatteja kuluttajalaitteet ottavat vastaan.
Tämä siksi, että Antti Mäkisen 2009 julkaistu soololevy on pian digitaalisessa jakelussa. Kaikissa mahdollisissa streamauspalveluissa, mutta myös ladattavana Klicktrack.com:ssa, jossa ostaja voi päättää haluamansa formaatin. Eli tarjontaa kaikkiin mahdollisiin kuluttajalaitteisiin, jos vain ilmenee kysyntää?
Sen vuoksi haluan selvittää vallitsevan tilanteen. Toimiiko laitteissa oikeasti HiRes, monikanavana, stereona, vai minkälaisena tai ei minkäänlaisena? Mukana oli seuraavat vaihtoehdot (teknisessä laatujärjestyksessä) muutamasta eri sävellyksestä, USB-tikulla. Suluissa yhden kappaleen tiedoston koko megabitteinä, vrt. CD-laatuna kappaleen koko on 54 Mb:
- 24bit/96kHz-wav, stereo (170,3 Mb)
- 24bit/96kHz-wav, monikanava (510,8 Mb)
- 24/96 FLAC, stereo (105,6 Mb)
- 24/96 FLAC, monikanava (287,2 Mb)
- "Mastered For iTunes"-AAC, stereo (10,3 Mb)
Ajattelin ensin laittaa käydyt kaupat ihan julkisesti, mutta se jääköön toissijaiseksi asiaksi. Keskitytään ennemmin tekniikkaan ja asenteisiin.
- Kohde 1.0
Ensimmäinen paikka (HiFi-liike) tarjosi monta laadukasta merkkiä ja heti kahdessa ensimmäisessä laitevaihtoehdossa tuli pelin henki selväksi. Molemmat laitteet edustivat yksinkertaista "desktop"-mallia ja toisessa taisi olla jopa levyasemakin. Myyjä kehui Marantzin verkko-ominaisuudet maasta taivaaseen ja siinä toimikin paras stereolaatu, - 24bit/96kHz-wav, stereo (170,3 Mb) ja tietenkin AAC.
Edullisemmassa laitteesa toimi sitten "vain" - "Mastered For iTunes"-AAC, stereo (10,3 Mb). Joka tapauksessa ilman manuaalia, näyttöä ja kaukosäädintä jotain alkoi heti soimaan.
Totesin myyjälle, että tämäpä hienoa, kun toisessa laitteessa toimii heti paras laatu! Sitten alkoikin varsin värikäs keskustelu, jota en viitsi kokonaisuudessaan yrittää tähän avata. Joitain paloja on kuitenkin ihan pakko kaivaa esiin.
Myyjä totesi, että hänen artistiystävänsä (jolla on oikein levytyssopimus Universalille ja joka on tehnyt vuosikaudet alan "hommia") mukaan korkeamman laadun tekeminen ei kannata, koska kukaan ei osta sitä. Levy-yhtiökään ei sitä halua ja sen tekeminen (kuten myös monikanavaäänen) on niin ja niin paljon kalliimpaa. Sen lisäksi pitäisi olla vain yksi, kaikissa laitteissa toimiva vaihtoehto. Koska kaikki haluavat kuunnella yhdellä laitteella ja kaverille kylään mennessä pitäisi olla varma, että siellä kaverillakin se toimii.
Minä siihen, että eikös tässä ole juuri kaksi eri laitetta, joissa toimii erilaiset asiat, mutta minulla sattuu olemaan tikulla molempiin toimivat versiot? Sain kuulla, että korkeampaa laatua ei osta kukaan ja se on muutenkin niin marginaalista jne jne... Tämähän on tietysti minun kohdallani vähän sama, kuin seurustelisi avotulen äärellä avoimen bensakanisterin kanssa...
Esitin, että eikös tilanne ole vähän sama, että otat kaverille mennessäsi mukaan vinyylilevyn, mutta et kysy onko hänellä soitinta? Se on kuulemma eri asia ja tosi marginaalista ja sille löytyy oma kohderyhmänsä. Piti oikein kysyä moneen kertaan, että mikä ongelma tässä sitten on? Eikö olemassa oleviin laitteisiin sitten pitäisi tehdä kuitenkin sellaisessa, parhaassa mahdollisessa formaatissa sisältöä, jota ne toistavat?
Yritin tapani mukaan avata aihetta ihan muista näkökulmista, kuten vaikka siitä että pitäisikö ruokakaupoissakin olla sitten vain yksi lihatuote? Lenkkimakkara. Kaikki muuhan on täysin turhaa, kun kaikki kerran haluavat vain sitä helvetin lenkkimakkaraa. Ei parmankinkkua tai mitään muutakaan, kun niitä myydään niin tosi vähän...
Kuten arvata saattaa, keskustelu ei johtanut yhtään mihinkään. Yllätyksekseni rouvakin alkoi vielä ripittämään myyjää, joka totesi että kaikille kelpaa internetistä saatava 1/5 CD:n laadusta. Myyjälle oli tosin yllätys se, että todennäköisesti suurin osa kuluttajista valitsee internetin valikoiman vain sen vuoksi, että se on ilmainen. Artistien saamiin YouTube- tms. korvauksiin ja niiden pienuuteen hänen artistiystävänsä oli löytänyt paljon paremmin maksavan vaihtoehdon. Vimeo.
Täh?
Eihän tuosta enää paljon pystynyt jatkamaan.
Eniten minua keskustelussa jäi mietityttämään myyjän asenne. Hän todellakin näki vaivaa oman (ei omien sanojensa mukaan omansa, vaan sen artistikaverin) näkemyksensä perusteluun sen sijaan, että olisi kiinnostunut edustamiensa (ja ehkä myös myymiensä) laitteiden teknisistä ominaisuuksista. Tällaisilla asennetulpilla varustettuja ihmisiä en ole nähnyt millään muulla alalla. Vähän sama, kun autokaupassa myyjää ei kiinnostaisi yhtään se, että mitä polttoainetta ostamasi auto käyttää. Huoltoasemilla pitäisi sen sijaan olla vain yksi pistooli: POLTTOAINE.
Vertauskuvia tulvii mieleen koko ajan lisää, mutta pakko todeta vaan, että HUHHUH. Kävi voimille tuokin vierailu liikkeessä ja oli pakko siirtyä pikaisesti seuraavaan kohteeseen.
- Kohde 2.0
Täällä heti ensimmäinen laite oli nk. "Urpå-varma". Tikku koneeseen ja sieltä soi AAC:t. Mitään muita tiedostoja kone ei edes näyttänyt, eli hoiti valinnan käyttäjän puolesta.
Toinen laite oli JÄR-KYT-TÄ-VÄN kuuloinen uusinta villitystä edustava "soundbar"-tyylinen muovihirvitys. Sen toiminta oli niin kryptistä, että myyjäkään ei sitä saanut toimimaan. Pakotin hänet etsimään tietoa toistoformaateista. Ei löytynyt noin kymmenen minuutin selailusta huolimatta. Sen sijaan selvisi, että mitkä kaikki FYYSISET LEVYT laite soittaa.
Suurin yllätys oli alle kahdensadan hintaluokassa pyörivä yleiskone, LG. Se soitti mukisematta ihan kaiken. HDMI-ulostulon kautta laite on kytkettävissä mihin tahansa isompaan kaiutinjärjestelmään. Pienen näytön omasta kaiuttimesta 5.1 ei oikein välittynyt. Downmiksattuna kuului kylläkin...
Tämän pienen empiirisen tutkielman tuloksena on pakko todeta jälleen kerran, että laitteiden teknisen puolen mukaan kysyntää kyllä olisi, jos vaan olisi sisältöä joka täyttäisi nuo kaikki ominaisuudet. Ymmärtääkseni kaupoissa (jotka edelleen jotain myyvät) pääsääntöisesti hyllyissä olevat tuotteet on niitä, jotka menevät kaupaksi. En tiedä, kuin yhden Tamperelaisen soitinkaupan, joka on pitänyt varastossa yli neljä vuosikymmentä samoja tuotteita.
Tai sitten olen vaan ihan pihalla...
lauantai 2. huhtikuuta 2011
Digital Peak Limiter = Keisarin uudet vaatteet?
Kesäkuinen matka Roomaan avarsi mieltä monellakin tapaa. Sen lisäksi, että tuo ikuinen kaupunki ja sen historia on jotain todella mykistävää tällaiselle peräpohjalaiselle juntille, TC:n järjestämä Loudness-seminaari oli kertakaikkiaan odotusteni veroinen. Otsikon © luovutettakoon heti Mr. Bob Katz:lle. Noiden kahden päivän aikana sain todella paljon todistusaineistoa siihen, että viimeiset pari vuosikymmentä alaa riivannut Loudness War on vienyt tallennettua musiikkia teknisesti todella huolestuttavaan suuntaan. Ongelma ei vaivaa pelkästään äänilevytuotantoa, vielä pahempaa kaukosäädinjumppaa on luvassa elokuvien mainoskatkoilla. Muun muassa...
Siispä otin asiakseni aiheeseen perehtymisen ja aloin selvittämään eri aikakausien äänitteiden Loudness-arvoja. Jo sen vuoksi, että mm. iTunesissa on olemassa "Soundcheck", joka tasaa kirjaston materiaalin -18 LUFS -tasolle, on syytä hieman selvittää miten kuluttajatekniikka toimii...
Latasin asiaankuuluvat mittaussoftat ja otin alkuun muutaman äänitteen eri aikakausilta. Mittaustulokset ovat melko yllättäviä heti projektin alkumetreillä.
Tämän otannan ääripäinä mainittakoon Jeff Beck ja Nickelback. Molemmat edustavat mielestäni teknisesti hyviä tuotantoja ja ovat tahoillaan varsin myytyjä albumeja. Suosittelen kuuntelemaan em. teoksia iTunesin tapaan, joka tarkoittaa, että kappaleiden LUFS laitetaan samalle tasolle. Toisin sanoen, kuunnellaan kappaleita samalla voimakkuudella. Minä käytin tasona -20 LUFS, joten Nickelback piti laskea 11,6 dB ja Jeff Beck nostaa 0,6 dB. Kokeilkaapa huviksenne ja kertokaa, mitä ajatuksia se Teissä, arvon lukijat herättää...
Ensimmäinen ajatus, joka minun mieleeni tuli:
MITÄ V****A ON TAPAHTUNUT???
Aiheesta lisää myöhemmin, nyt pitää jatkaa tätä omaa "Bring Back The Dynamics"-savottaa oman työpöydän ääressä...
Siispä otin asiakseni aiheeseen perehtymisen ja aloin selvittämään eri aikakausien äänitteiden Loudness-arvoja. Jo sen vuoksi, että mm. iTunesissa on olemassa "Soundcheck", joka tasaa kirjaston materiaalin -18 LUFS -tasolle, on syytä hieman selvittää miten kuluttajatekniikka toimii...
Latasin asiaankuuluvat mittaussoftat ja otin alkuun muutaman äänitteen eri aikakausilta. Mittaustulokset ovat melko yllättäviä heti projektin alkumetreillä.
Tämän otannan ääripäinä mainittakoon Jeff Beck ja Nickelback. Molemmat edustavat mielestäni teknisesti hyviä tuotantoja ja ovat tahoillaan varsin myytyjä albumeja. Suosittelen kuuntelemaan em. teoksia iTunesin tapaan, joka tarkoittaa, että kappaleiden LUFS laitetaan samalle tasolle. Toisin sanoen, kuunnellaan kappaleita samalla voimakkuudella. Minä käytin tasona -20 LUFS, joten Nickelback piti laskea 11,6 dB ja Jeff Beck nostaa 0,6 dB. Kokeilkaapa huviksenne ja kertokaa, mitä ajatuksia se Teissä, arvon lukijat herättää...
Ensimmäinen ajatus, joka minun mieleeni tuli:
MITÄ V****A ON TAPAHTUNUT???
Aiheesta lisää myöhemmin, nyt pitää jatkaa tätä omaa "Bring Back The Dynamics"-savottaa oman työpöydän ääressä...
torstai 21. lokakuuta 2010
MixRoom, international meetingpoint
Vuosi on suhteellisen lyhyt aika, näköjään toista vuotta taas kulunut edellisestä purkauksesta. Aika menee sellaista vauhtia, että alan uskoa koko ajan enemmän teoriaan ajan kulun nopeutumisesta :-/
Eilen oli mielenkiintoinen päivä, jälleen kerran. Studioon saapui "Herra DPA", Mr. Bo Brink tanskanmaalta, esittelemään uusia hienoja mikrofoniratkaisujaan. Olemmehan Akun Tehtaalla niitä harvoja euroopassa, joilla on käytössä mm. 5015+S5, joten pidän suuressa arvossa tanskalaisten tuotteita...
Ei mennyt kuin minuutti, niin studion ovesta saapui paikalle maamme kulttuuriministeri muutaman median edustajan, sekä Tehtaan johtoportaan kera. Suureksi yllätyksekseni herra kulttuuriministeri bongasi ensimmäiseksi Ampex ATR-102 -kelanauhurin ja pääsin kertomaan laitteen historiasta yhtenä alan standardeista. Onhan se ehkä maailman arvostetuin masternauhuri, 1/2-tuumainen.
Kukaan ei onnistunut teippaamaan suutani kiinni, joten pääsin pitämään "monikanavamyrkytyksen", ikään kuin vahingossa. Taisivat johtoportaan edustajat arvata...
Minulla on työn alla erään Ikurissa vaikuttavan satakielen konserttitaltiointi, joten materiaalikin oli todella sopivaa tuohon tarkoitukseen. Näyttää aina toimivan tosi hyvin, kun laittaa sopivassa kohtaa stereodownmixin päälle ja toteaa, "Voimmehan me tätä sillä vuoden 1957 teknologiallakin kuunnella, siis stereona". Spontaaneista reaktioista päätellen taisi taas upota... ;-)
Eilen oli mielenkiintoinen päivä, jälleen kerran. Studioon saapui "Herra DPA", Mr. Bo Brink tanskanmaalta, esittelemään uusia hienoja mikrofoniratkaisujaan. Olemmehan Akun Tehtaalla niitä harvoja euroopassa, joilla on käytössä mm. 5015+S5, joten pidän suuressa arvossa tanskalaisten tuotteita...
Ei mennyt kuin minuutti, niin studion ovesta saapui paikalle maamme kulttuuriministeri muutaman median edustajan, sekä Tehtaan johtoportaan kera. Suureksi yllätyksekseni herra kulttuuriministeri bongasi ensimmäiseksi Ampex ATR-102 -kelanauhurin ja pääsin kertomaan laitteen historiasta yhtenä alan standardeista. Onhan se ehkä maailman arvostetuin masternauhuri, 1/2-tuumainen.
Kukaan ei onnistunut teippaamaan suutani kiinni, joten pääsin pitämään "monikanavamyrkytyksen", ikään kuin vahingossa. Taisivat johtoportaan edustajat arvata...
Minulla on työn alla erään Ikurissa vaikuttavan satakielen konserttitaltiointi, joten materiaalikin oli todella sopivaa tuohon tarkoitukseen. Näyttää aina toimivan tosi hyvin, kun laittaa sopivassa kohtaa stereodownmixin päälle ja toteaa, "Voimmehan me tätä sillä vuoden 1957 teknologiallakin kuunnella, siis stereona". Spontaaneista reaktioista päätellen taisi taas upota... ;-)
perjantai 18. syyskuuta 2009
Tulevaisuus ja ansaintalogiikka
Tämän hetken kuumin kysymys kaikilla sisältöä tuottavilla tahoilla tuntuu olevan seuraavanlainen:
Miten ihmiset saadaan tulevaisuudessa maksamaan sisällöstä?
Eräät mobiiliteknologiaa kehittävät instanssit tuntuvat saavan väkisinkin tahtonsa läpi ja tulevaisuudessa esim. musiikki jaellaan jonkin laitteen kylkiäisenä. Eräs ystäväni esitti asiasta mielenkiintoisen vertauksen;
"Tilanne on vähän sama, jos joku taho keksisi kuorma-auton ja kuljettaja alkaisi vaatimaan tuotteita ilmaiseksi. Sehän rajoittaa tätä uutta hienoa kuljetusbusinesta aivan liikaa, jos kuljetettavista tuotteistakin pitäisi vielä maksaa..."
Mielenkiintoinen vertaus, mielestäni erittäin osuva.
Toinen mielenkiintoinen tilanne on erään uuden (ilmaisen) kuuntelupalvelun kanssa. Kukaan ei oikein tällä hetkellä tunnu tietävän, miten mahdollinen tuloutus artisteille tapahtuu. Joku sanoi, että se pelastaa musiikkiteollisuuden. Nähtäväksi jää, millä matematiikalla se toteutuu. En jaksa uskoa, että 10€:n kuukausimaksu riittää kattamaan mainostulojen lisäksi kaiken sen musiikin tuotantokustannukset. Aikaisemmin, jos joku on halunnut kuunnella kuukaudessa 10 uutta albumia, niin siihen on mennyt äänitteiden oston myötä helpostikin se 150€. Nyt tuolla 10€:lla saisi siis aivan kaiken ja vähän enemmänkin.
Tietysti suuri osa palvelussa olevasta musiikista on tuottanut hyvät summat levyversioiden myynnillä, mutta entäpä uustuotanto? Mistä se tulevaisuudessa kustannetaan? Saas nähdä milloin kyseinen palvelu listautuu pörssiin ja vaihtaa huimilla summilla omistajaa, katalogisopimuksineen. Tekijät ovat tietenkin tehneet "huippu"hyvät 50/50 sopimukset kappaleidensa soittotuloista...
Maailmassa ei kuitenkaan ole pulaa tuotannoista. Mielenkiintoista on kuitenkin erään amerikkalaisen lehden mielipidesivustolla ollut kolumni toteutuneista latausmyynneistä. Kaikkien olisi hyvä lukea se ja pohdiskella, mistä se saattaa viestiä. Lyhykäisyydessään viesti oli seuraavanlainen:
"Viime vuonna (2008) tehdyn tutkimuksen mukaan maailmassa oli latauspalveluiden kautta myynnissä 13.000.000 eri musiikkiesitystä. Niistä 10.000.000:aa ei ostanut kukaan. 80% koko myynnin tuloksesta tuli 52.000:lla musiikkiesityksellä!!!"
Aika huimaa, kun vielä otetaan huomioon albumikokonaisuudet. Vain 173.000 tarjolla olevasta 1,23 miljoonasta albumista meni kaupaksi! 85% albumeista ei siis myynyt yhtäkään kopiota... Saattaa tosiaan monen käsitys "Long Tail" -teoriasta kokea pienen mullistuksen.
Myös graafinen esitys erilaisten formaattien myynneistä ajan saatossa on erittäin mielenkiintoinen. Se kuvaa erittäin hyvin latausmyynnin suhdetta fyysisiin kopioihin.
Se mistä tuo kaikki markkinoiden kyllästyminen ja harmaantuminen johtuu, on varmaan mutkikkaampi juttu, mutta minä olen pohtinut syitä ja niiden seuraamuksia seuraavanlaisesti. Aikaa ennen a***tuneja yms. äänite oli dokumentti siitä musiikillisesta osaamisesta mitä taiteilija edustaa. Nykyään suurin osa maailman musiikkituotannoista taitaa olla vain mielikuva siitä, minkälaista musiikillisen osaamisen tasoa artisti ja hänen tuottajansa haluaisivat edustaa.
Miten ihmiset saadaan tulevaisuudessa maksamaan sisällöstä?
Eräät mobiiliteknologiaa kehittävät instanssit tuntuvat saavan väkisinkin tahtonsa läpi ja tulevaisuudessa esim. musiikki jaellaan jonkin laitteen kylkiäisenä. Eräs ystäväni esitti asiasta mielenkiintoisen vertauksen;
"Tilanne on vähän sama, jos joku taho keksisi kuorma-auton ja kuljettaja alkaisi vaatimaan tuotteita ilmaiseksi. Sehän rajoittaa tätä uutta hienoa kuljetusbusinesta aivan liikaa, jos kuljetettavista tuotteistakin pitäisi vielä maksaa..."
Mielenkiintoinen vertaus, mielestäni erittäin osuva.
Toinen mielenkiintoinen tilanne on erään uuden (ilmaisen) kuuntelupalvelun kanssa. Kukaan ei oikein tällä hetkellä tunnu tietävän, miten mahdollinen tuloutus artisteille tapahtuu. Joku sanoi, että se pelastaa musiikkiteollisuuden. Nähtäväksi jää, millä matematiikalla se toteutuu. En jaksa uskoa, että 10€:n kuukausimaksu riittää kattamaan mainostulojen lisäksi kaiken sen musiikin tuotantokustannukset. Aikaisemmin, jos joku on halunnut kuunnella kuukaudessa 10 uutta albumia, niin siihen on mennyt äänitteiden oston myötä helpostikin se 150€. Nyt tuolla 10€:lla saisi siis aivan kaiken ja vähän enemmänkin.
Tietysti suuri osa palvelussa olevasta musiikista on tuottanut hyvät summat levyversioiden myynnillä, mutta entäpä uustuotanto? Mistä se tulevaisuudessa kustannetaan? Saas nähdä milloin kyseinen palvelu listautuu pörssiin ja vaihtaa huimilla summilla omistajaa, katalogisopimuksineen. Tekijät ovat tietenkin tehneet "huippu"hyvät 50/50 sopimukset kappaleidensa soittotuloista...
Maailmassa ei kuitenkaan ole pulaa tuotannoista. Mielenkiintoista on kuitenkin erään amerikkalaisen lehden mielipidesivustolla ollut kolumni toteutuneista latausmyynneistä. Kaikkien olisi hyvä lukea se ja pohdiskella, mistä se saattaa viestiä. Lyhykäisyydessään viesti oli seuraavanlainen:
"Viime vuonna (2008) tehdyn tutkimuksen mukaan maailmassa oli latauspalveluiden kautta myynnissä 13.000.000 eri musiikkiesitystä. Niistä 10.000.000:aa ei ostanut kukaan. 80% koko myynnin tuloksesta tuli 52.000:lla musiikkiesityksellä!!!"
Aika huimaa, kun vielä otetaan huomioon albumikokonaisuudet. Vain 173.000 tarjolla olevasta 1,23 miljoonasta albumista meni kaupaksi! 85% albumeista ei siis myynyt yhtäkään kopiota... Saattaa tosiaan monen käsitys "Long Tail" -teoriasta kokea pienen mullistuksen.
Myös graafinen esitys erilaisten formaattien myynneistä ajan saatossa on erittäin mielenkiintoinen. Se kuvaa erittäin hyvin latausmyynnin suhdetta fyysisiin kopioihin.
Se mistä tuo kaikki markkinoiden kyllästyminen ja harmaantuminen johtuu, on varmaan mutkikkaampi juttu, mutta minä olen pohtinut syitä ja niiden seuraamuksia seuraavanlaisesti. Aikaa ennen a***tuneja yms. äänite oli dokumentti siitä musiikillisesta osaamisesta mitä taiteilija edustaa. Nykyään suurin osa maailman musiikkituotannoista taitaa olla vain mielikuva siitä, minkälaista musiikillisen osaamisen tasoa artisti ja hänen tuottajansa haluaisivat edustaa.
keskiviikko 18. maaliskuuta 2009
Tekniikka ja tekijänoikeudet
Aiheena tekijänoikeudet puhuttavat edelleen ihmisiä päivästä toiseen. Internetin välityksellä tapahtuvassa musiikin jakelussa se tulee varmasti olemaan ongelma vielä pitkään.
Teosto on viimein saanut otettua kantaa erilaisia formaatteja sisältävien äänitteiden julkaisuun. Aiemmin julkaisuista, joissa on useampi levy (DualDisc, CD+DVD ...), mutta jotka sisältävät saman musiikillisen informaation, on pitänyt maksaa nCb-maksut kahteen kertaan. Nyt varmistui, että tällaiset julkaisut katsotaan yhdeksi äänitteeksi ja nCb-maksut maksetaan yhden äänitteen mukaan. MAHTAVAA!!!
Tämä toivottavasti kannustaa tekijöitä hyödyntämään olemassaolevaa teknologiaa. Esimerkiksi John Mellencampin uusi levy on ilmestynyt uudessa CODE-formaatissa. Levy on tavallinen DVD-V -levy, jonka data-osiolta löytyy alkuperäisestä 24bit/96kHz masterista konvertoidut mp3- ym. tiedostot. DVD-osiolla ääni on 24bit/96kHz Linear PCM, huimasti parempi resoluutio kuin CD-A:lla! Tuohon kun olisivat vielä lisänneet 5.1:n, niin olisi koko formaatti täysin hyödynnetty...
Antti Mäkisen uusi levy ilmestyy CD+DTS-CD -pakettina, jossa monikanavaversio on omana levynään DTS-koodattuna. Tämäkin on todella yksinkertaista olemassa olevan teknologian hyödyntämistä, ensimmäiset DTS-MusicDisc -levyt ilmestyivät muistaakseni joskus -95. Tosin kyseinen formaatti ei sitten saanut suurempaa julkisuutta, ehkä juuri monikanavaisten julkaisujen puutteen takia?
Paras puoli tällaisessa sisällöntuotannon kehittämisessä on, että materiaalin jakaminen netin välityksellä vaikeutuu melkein samassa suhteessa tuotteen sisältämän bittimäärän kasvaessa. Vähän aikaa tuotteen "täysi" versio on jollain tapaa kopiosuojattu, koska saadakseen koko tuotteen kuluttajan on todennäköisesti helpompi ostaa se kaupasta :-)
/t
Teosto on viimein saanut otettua kantaa erilaisia formaatteja sisältävien äänitteiden julkaisuun. Aiemmin julkaisuista, joissa on useampi levy (DualDisc, CD+DVD ...), mutta jotka sisältävät saman musiikillisen informaation, on pitänyt maksaa nCb-maksut kahteen kertaan. Nyt varmistui, että tällaiset julkaisut katsotaan yhdeksi äänitteeksi ja nCb-maksut maksetaan yhden äänitteen mukaan. MAHTAVAA!!!
Tämä toivottavasti kannustaa tekijöitä hyödyntämään olemassaolevaa teknologiaa. Esimerkiksi John Mellencampin uusi levy on ilmestynyt uudessa CODE-formaatissa. Levy on tavallinen DVD-V -levy, jonka data-osiolta löytyy alkuperäisestä 24bit/96kHz masterista konvertoidut mp3- ym. tiedostot. DVD-osiolla ääni on 24bit/96kHz Linear PCM, huimasti parempi resoluutio kuin CD-A:lla! Tuohon kun olisivat vielä lisänneet 5.1:n, niin olisi koko formaatti täysin hyödynnetty...
Antti Mäkisen uusi levy ilmestyy CD+DTS-CD -pakettina, jossa monikanavaversio on omana levynään DTS-koodattuna. Tämäkin on todella yksinkertaista olemassa olevan teknologian hyödyntämistä, ensimmäiset DTS-MusicDisc -levyt ilmestyivät muistaakseni joskus -95. Tosin kyseinen formaatti ei sitten saanut suurempaa julkisuutta, ehkä juuri monikanavaisten julkaisujen puutteen takia?
Paras puoli tällaisessa sisällöntuotannon kehittämisessä on, että materiaalin jakaminen netin välityksellä vaikeutuu melkein samassa suhteessa tuotteen sisältämän bittimäärän kasvaessa. Vähän aikaa tuotteen "täysi" versio on jollain tapaa kopiosuojattu, koska saadakseen koko tuotteen kuluttajan on todennäköisesti helpompi ostaa se kaupasta :-)
/t
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)